 |
SuomenhevosSanomat: 1/2009 I 1/2008 I 1/2007 I 1/2006 I 1/2005 I 1/2004 I 1/2003 I 1/2002 I 1/2001 I Palkitut -01 I Parhaat 2006 I Parhaat 2007 I Parhaat 2008 I Parhaat 2009 I
Luettavissa netissä Tue suomenhevosta - TIINA RUOTSALA Pelko pois, Peluri - SEPPO LUOKKALA Suomenhevosharrastajat puhdasta sakkia Hevosia kaikki tyyni Suomenhevosliitto palkitsi suomenhevosten parhaat 2000 Puheenjohtajan palsta
Liiton yhtenä tavoitteena on ollut perustaa koko Suomen kattava järjestö, joka edistää yhteistä suomenhevosasiaa. Liitolla on jäseniä kaikkialla Suomessa, mutta alueellista toimintaa kannattaa edelleen tehostaa. Suomenhevoskasvattajana tunnen huolta suomenhevosen aseman jatkuvasta heikkenemisestä. Raviurheilu on taannut suomenhevosen säilymisen monimuotoisena rotuna. Sen tähden haluan painottaa raviurheilun merkitystä edelleenkin.Olen erityisen huolestunut suomenhevoslähtöjen vähenemisestä ja palkintotason alenemisesta. Enkä ole yksin huolineni, sillä tämä aihe nousee esille ravipaikoilla ja luentotilaisuuksieni jälkeisissä keskusteluissa. Kuninkuusravit on Suomen ylivoimaisesti suurin ravitapahtuma, jos sitä mitataan yleisömäärän perusteella. Mikä parasta, tapahtuman suosio on lisääntynyt vuosi vuodelta ja raviradat kilpailevat järjestämisoikeudesta kuin olympialaisista konsanaan. Tuote on haluttu, tunnettu ja arvostettu. Sen idea on säilyttänyt voimansa ja kehittynyt lähes 80 vuoden ajan. Suomenhevosihmiset asettavatkin odotuksia keskusjärjestölle, että siellä nähtäisiin Suomen raviurheilu kokonaisuutena, johon kuuluu sekä suomenhevonen että lämminverihevonen. Suomalaiselle raviurheilulle on luotava oma malli, joka toimii täällä parhaiten. Oma suomenhevosrotu on nähtävä vahtuutena, joka lisää raviurheilumme omaleimaisuutta. Suomenhevosliiton tehtävä on kertoa mitä mieltä suomenhevoskasvattajat ja omistajat ovat suomenhevosen asemasta ja tulevaisuudesta sekä ottaa kantaa yhteisten asioiden eteenpäin viemiseksi.Kiitos kaikille suomenhevosliiton jäsenille ja tukijoille, jotka kokevat suomenhevosasian tärkeäksi. HEIKKI PARVIAINEN Tue suomenhevosta
Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, toteaa vanha suomalainen sananlasku. Niinpä Suomenhevosliitossa me emme haikaile mennyttä aikaa, jolloin suomenhevosia oli enimmillään puoli miljoonaa nykyisen vajaan kahdenkymmenentuhannen yksilön sijaan. Me katsomme tulevaisuuteen kannen orivarsan tavoin ja luotamme, että me suomalaiset järkiinnymme ymmärtämään oman kansallisaarteemme arvon emmekä anna sen näivettyä muutamaan harvaan yksilöön. Keväällä Suomenratsut luovutti Puhtaan suomenhevosen puolesta -nimiadressin eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtajalle Timo Kallille. Adressiin kertyi nimiä hieman enemmän kuin maassamme on suomenhevosia. Periaatteessa siis jokainen polle sai oman tukijan. Merkillepantavaa on, että suomenhevonen yhdisti eri sukupolvet. Suurin osa allekirjoittajista kun oli nuoria ja veteraaneja. Suomenhevonen on monipuolinen rotu ja kantakirjassa on huomioitu neljä eri suuntaa; ravurit, ratsut, työhevoset ja pienhevoset. Jokaisella on myös oma yhdistyksensä ja jokainen yhdistys on merkittävä. Suomenratsut on nostanut suomenratsun arvostusta talleilla - myös pääkaupunkiseudulla. Työhevosseura vaalii perinteikästä hevosmiestaitoa ja kantaa huolta harvinaiseksi käyneen työhevosen puolesta. Pienhevospuolella on paljonkin työsarkaa. Pienhevonen on ponin vaihtoehto ratsastusurheilussa, ja lisäksi se voisi kiltin luonteensa puolesta sopia myös nuorten harrastehevoseksi ravipuolella. Meillä kehitellään ravien shettilähtöjä, miksi ei myös pienhevosstartteja alle 16-vuotiaille kuskeille? Suomenhevosliitto kantaa omalta osaltaan vastuuta suomenhevosen säilyttämiseksi pääpainon ollessa raviurheilussa. On pöyristyttävää kuinka lapsipuolen asemassa suomenhevonen on ravikilpailujen palkintokakkua jaettaessa. Kuitenkin se persoonallisena juoksijana voisi olla lisäämässä yleisöä ravikatsomoihin. Nimiadressissa jokainen hevonen sai oman suojelijansa. Mitäpä jos kutsuisimme kaikki suomenhevosen ystävät ja tukijat antamaan äänensä suomenhevoselle tukemalla jotain näistä suomenhevosyhdistyksistä? Jäsenmaksu on vaivaiset satakunta markkaa, mutta mittavat jäsenmäärät osoittaisivat päättäjille, että kansallisaarteen vaalimiseksi on todella tehtävä jotain. On aivan sama, mihin suomenhevosyhdistykseen liityt. Meidän yhdistyksessä aktiivisesti toimivien tehtäväksi jää kehittää oman toiminnan lisäksi myös yhdistysten välistä yhteistyötä, niin että suomenhevosen hirnunta ei peity rahanahneiden ja lyhytnäköisten markkinamiesten touhotuksen alle.Yhteistä suomenhevosyhdistyksille on itse hevosen lisäksi myös voimakas harrastajatausta. Suomalainen hevosurheilu tarvitsee alan ammattilaisia kilpailuissa ja valmennuksessa, mutta ilman harrastajia koko laji on tuhoon tuomittu. Suomen kokoisessa maassa samalle radalle on sovittava niin harrastajia kuin ammattilaisia, tästä hyötyvät molemmat osapuolet. Kun ammattivalmentaja pistää tallissaan suomenhevosen napakasti tikkiin vuoden kuluessa, hioo harrastaja omaa helmeään vuositolkulla. Koettelee vaan ei hylkää, käy usein mielessä kun yrittää saada omaa jukuripäätä toimimaan kunnon ratsun tavoin. Silti kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa. Niinpä suomenhevosharrastajat ovat vahvaa sakkia. Katsokaapa vain näitä raviratojen varikkoalueiden yli seitsemänkymppisiä hevosmiehiä, jotka ketteryydessään peittoavat monen keski-ikäisen sohvajermun. Nämä varikkojen ikinuoret ovat myös aikamoisia tietosanakirjoja. Heillä on perinteinen suomalainen hevosmiestaito hallussaan, ja he myös sitä auliisti jakavat, mikäli nuoremmat vain malttavat kuunnella. TIINA RUOTSALA Pelko pois, PeluriTuon tuosta tarttuu havaintoelimiin marinaa suomenhevoskohteiden pelattavuudesta. On tietysti selvää, että jokainen ravipeleihin hävitty tonni, satanen ja kymppikin harmittaa. Mutta jos peli ei osu kohdalleen sh-lähdössä, onko vika sittenkään hevosten? Ei välttämättä. Aika iso lienee se joukko totonpelaajia, jotka hyppäävät kylmästi yli sh-kohteesta tai ainakin panostavat sellaiseen vähemmän kuin lämpöisten lähtöön. Pari-kolme -kertoimisten piikkiselkäkaksareiden määrä on pieni, kun puhutaan suomenhevoslähdöistä. Sitä ei käy kiistäminen. Tämän tarinan kirjoittaja lukeutuu siihen enemmistöön, joka panostaa ravipäivään joitakin satasia - alle tonnin joka tapauksessa. Minulle suomenhevoslähdöt eivät ole mikään peikko, vaan pikemminkin haaste, johon uhkapeli nimenomaan perustuu.
Suomenhevoslähdöissä käsiohjelmaa ei useinkaan kannata liiaksi tuijottaa. Varsinkin matalimmissa sh-sarjoissa voi pärjätä vähänkin harjaantuneella pelisilmällä. Suomenhevonen näyttää yleensä ulospäin, mistä kulloinkin on kysymys. Lämmitys kertoo suomenhevosesta enemmän kuin kokonainen nivaska painettua tietoa. Edellisissä starteissa tulleet laukat voivat unohtua pienellä varustekorjauksella tai muilla ravibalanssiin vaikuttavilla muutoksilla. Uutta ilmettä ei näe muulla kuin omilla silmillään. Tasapainoinen ja riittävän innokas ravi paljastavat paikanpäällä pelikohteen. Toisinaan "silmäpelaaja" menee tietysti metsään. Taustaksi tarvitaan tietoa mm. siitä, onko hevosen kunto ja voitontahto riittävä. Kauniskaan ravi ei tuo tulosta, jos veto katkeaa viimeiselle tolpanvälille. Yllätykset ovat ravipelaamisen suola ja pippuri. Kun joku joskus saa vähän totoluukulta pienellä panoksella muutaman satasen, tulee hänestä helposti uusi innokas raviurheilun seuraaja. Pelkillä lämminverilähdöillä ei Suomessa pärjätä. Sarjoissaan nousevia voittokoneita vilisee lähtölistoilla, ja voitto-osuudet jäävät pieniksi. Tasoa ei löydy Ruotsin malliin, missä lv-lähdöistä voidaan koota pelillisestikin tasokkaita tapahtumia. Olisi toivottavaa, että valtakunnan V-peleissä pidettäisiin jatkossakin mukana pelistä riippuen 1 - 3 suomenhevoslähtöä. Ne takaavat sen, että edes täysosumien arvo kohoaa yleensä vähintään kolminumeroisiin lukuihin. Olen tutustunut raviurheiluun pienpelurin roolissa ja myös ravitoimittajan ominaisuudessa. Suomenhevonen kerää sympatiat jälkimmäiseltäkin. Voittajaringissä voi melkein poikkeuksetta käyskennellä huolettomasti, kun loimitettavana on jalon kotimaisen edustaja. Aloittelevan ravisponsorin kannattaakin harjoitella loimittamista ensin suomenhevoslähdöissä. Tottumattoman toimintakaan ei saa sitä tolaltaan. SEPPO LUOKKALA Tiina Ruotsala – Jotenkin tuntuu että suomenhevosharrastajat käyttävät ehkä vähemmän dopingia hevosiinsa kuin lämminveripuolella. Ehkä syynä on se, että suomenhevosharrastajat ovat perinteisempiä harrastajia, joista moni laittaa itse yhtä tai kahta hevostaan – usein maaseudulla. Näin vastaa eläinlääkäri Nina Lehmonen kysymykseen suomenhevosten dopingtilanteesta. Lehmonen kuuluu antidopingtyöryhmään ja on Suomen Hippoksen palkkalistoilla osa-aikaisesti. Toinen puoli työrupeamasta kuluu Helsingin Yliopiston eläinsairaalan eläinlääkärinä. Dopingin käyttöön liittyy aina raha, toki myös sairaaloinen kunnianhimo. Paine kiellettyjen keinojen käyttöön on luonnollisesti suurempi lämminveristen omistajien ja valmentajien keskuudessa, jossa kilpaillaan huomattavasti kovemmista rahasummista ja kalliimmalla kalustolla. – Valtaosa hevosharrastajista on rehellisiä, mutta valitettavasti hevosurheilussa on mukana pieni joukko, missä ongelmia on. Vuosittain tulee ilmi neljästä viiteen tapausta, Lehmonen muistuttaa. Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että riski jäädä kiinni on hyvin pieni, on muistettava, että hevosia testataan huomattavasti enemmän kuin ihmisiä otetaanpa vertailukohteeksi mikä laji tahansa. Yleensä raveissa testataan yksi hevonen, mutta kun palkinnot ovat kovat, pääsee testiin voittaja ja arvonnan perusteella toinen tai kolmas hevonen. Esimerkiksi Finlandia-ajon päälähdöissä testattiin kahdesta kolmeen ravuria. Hevosen ja pelurin turva
Nina Lehmonen löytää ensimmäiset doping-kannanotot vuodelta 1969. Varsinainen näytteiden otto aloitettiin 1970-luvun alkupuolella. Syyt olivat eläinsuojelulliset. Myös pelaajien turva tahdottiin taata.Mitään erityistä ainekohtaista doping-listaa suomalaisessa hevosurheilussa ei ole laadittu, vaan ohjeita katsotaan lähinnä viiden vuoden välein tarkistettavista ravikilpailujen säännöistä. Listalta löytyvät lähinnä kielletyt lääkeaineryhmät eli kipulääkkeet ja kortisonit, joiden karenssiaika on neljätoista vuorokautta, ja muut lääkkeet kuten esimerkiksi injektiolla annettavat vitamiinit sekä antibiootit, joiden molempien ryhmien karenssi on puolestaan neljä vuorokautta. Lisäksi Lehmonen mainitsee piristeet sekä hengitysteitä laajentavat kortisonit, milkshaket, jotka nostavat veren ph:ta ja tehostavat näin hapen kulkua. Ratsastusurheilussa säännöt ovat kansallisella tasolla samat kuin raviurheilussa, mutta kansainvälisissä kisoissa ratsastetaan kansainvälisten sääntöjen mukaan, jolloin karenssiaikaa ei ole määritelty, vaan puhutaan ainoastaan nollarajasta. Toisaalta tietyissä tilanteissa kipulääkkeiden käyttö on kansainvälisesti sallittua, jos se on tapahtunut eläinlääkärin valvonnassa. Tällainen tapaus saattaa olla esimerkiksi juuri ennen kisaa sairastettu ähky. Vastaavanlaista poikkeusta ei löydy suomalaisista säännöistä. Eikö Suomessakin voitaisi noudattaa nollarajaa? – Kyllä me sitä tavallaan noudatammekin, sillä karenssiajan kuluessa lääkkeen pitäisi poistua verestä. Me olemme päätyneet tällaisiin aikoihin, koska ne helpottavat hevosen omistajien ja valmentajien arviointia lääkkeen vaikutuksesta, Lehmonen vastaa. Jokainen ymmärtää, että syyt ovat eläinsuojelulliset kun kipeää hevosta ei päästetä radalle lainkaan. Pelaajien näkökohta otetaan huomioon puolestaan tapauksissa, joissa hevosen suoritus radikaalisti nousee tai laskee. Lisäksi vilunkia käytetään, kun esimerkiksi yritetään saada hevosen juoksu näyttämään komealta kilpailua seuraavan, mahdollisen ostajan silmissä. Kansainvälisissä ratsastuskilpailuissa puhutaan eläinlääkärin valvonnassa annetusta lääkityksestä. Suomessahan eläinlääkärit piikittävät, eivätkä tiedä, milloin piikitetty eläin on jo kilpailemassa. Voitaisiinko eläinlääkärit velvoittaa ilmoittamaan operaatioista esimerkiksi alueensa Hippokselle? Lehmosen mukaan tällainen ajatus on mahdotonta toteuttaa nykyresursseilla. Sen sijaan Suomen Hippokseen soitetaan joskus doping-epäilyistä ja kyllä tällaisia tapauksia myös tutkitaan ja testataan. Kun käry sitten käy, on reaktio kuin Lahden hiihtokisoissa konsanaan. Kukaan ei ole tehnyt mitään ja jos on jotain laitonta tehnyt, ei ole asiasta ollut tietoinen. Toisin kuin ihmisurheilussa hevosurheilussa ei rangaista itse urheilijoita. Sen sijaan sekä valmentaja ja omistaja tai omistajat tuomitaan kyllä. Kuka saa ja kuinka paljon, riippuu aina tilanteesta. Pahimmillaan valmentajan koko kalusto joutuu pidemmäksi aikaa kilpailukieltoon. Nina Lehmonen vastaa doping-kysymyksiin keskiviikkoisin klo 9.00-11.00 puhelinnumerosta 09-19149731 Jotenkin tuntuu että suomenhevosharrastajat käyttävät vähemmän dopingia hevosiinsa kuin lämminveripuolella. Ehkä syynä on se, että suomenhevosharrastajat ovat perinteisempiä harrastajia, joista moni laittaa itse yhtä tai kahta hevostaan usein maaseudulla.Näin vastaa eläinlääkäri Nina Lehmonen kysymykseen suomenhevosten dopingtilanteesta. Lehmonen kuuluu antidopingtoimikuntaan ja on Suomen Hippoksen palkkalistoilla osa-aikaisesti. Toinen puoli työrupeamasta kuluu Helsingin Yliopistollisessa Eläinsairaalassa klinikkaeläinlääkärinä. Dopingin käyttöön liittyy aina raha, toki myös sairaalloinen kunnianhimo. Paine kiellettyjen keinojen käyttöön on luonnollisesti suurempi lämminveristen omistajien ja valmentajien keskuudessa, jossa kilpaillaan huomattavasti kovemmista rahasummista ja kalliimmalla kalustolla.Valtaosa hevosharrastajista on rehellisiä, mutta valitettavasti hevosurheilussa on mukana pieni joukko, missä ongelmia on. Vuosittain tulee ilmi neljästä viiteen tapausta, Lehmonen muistuttaa. Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että riski jäädä kiinni on hyvin pieni, on muistettava, että hevosia testataan huomattavasti enemmän kuin ihmisiä otetaanpa vertailukohteeksi mikä laji tahansa. Yleensä raveissa testataan 1-2 hevosta/ ravit, mutta kun palkinnot ovat kovat, pääsee testiin samasta lähdöstä useampi hevonen. Esimerkiksi Finlandia-päivänä testattiin Vermossa yhteensä yhdeksän hevosta. Hevosen ja pelurin turva Nina Lehmonen löytää ensimmäiset doping-kannanotot 1960-luvulta. Vuonna 1971 eläinsuojelulakiin tuli pykälä, joka kielsi vaikuttamasta hevosen suorituskykyyn millään tavalla. Ensimmäinen dopingnäyte otettiin suurmestaruusraveissa vuonna 1972. Dopingvalvonta perustuu eläinsuojelullisiin näkökohtiin, mutta tietenkin myös reilu kilpailu ja pelurin turva ovat tärkeitä syitä dopinvalvontaan. Mitään tarkkaa ainekohtaista dopingvaroaika-listaa suomalaisessa hevosurheilussa ei ole laadittu vaan ravikilpailusäännöissä mainitaan erilaiset lääkeaineryhmät, joilla on tietyn pituiset karessiajat. Peruslähtökohtana on, että lääkeainejäämiä ei hevosesta saa kilpailuaikana löytyä. Kaikki lääkkeet ovat kiellettyjä 4 vuorokautta ennen kilpailua, lisäksi osalle lääkkeistä on määrätty pidempi varoaika kuten esimerkiksi kipulääkkeille ja kortisoni-valmisteille dopingvaroaika on 14 vuorokautta. Lisäksi hormonien käyttö on hevosilla kokonaan kielletty muutoin kuin lisääntymisongelmissa. Ratsastusurheilussa säännöt ovat kansallisella tasolla toistaiseksi vielä samat kuin raviurheilussa, kansainvälisissä kisoissa ratsastetaan kansainvälisten sääntöjen mukaan. Näissä säännöissä puhutaan ainoastaan nollarajasta, karenssiaikoja ei säännöissä mainita. Toisaalta tietyissä tilanteissa joidenkin lääkkeiden käyttö kansainvälisissä säännöissä on sallittua. Tällöin lääkityksen on täytynyt tapahtua eläinlääkärin toimesta ja siitä tulee olla tarkat selvitykset. Tällainen tapaus saattaa olla esimerkiksi muutama päivä ennen kisaa sairastettu ähky, jota on hoidettu kipulääkkein. Vastaavanlaista poikkeusta ei löydy suomalaisista säännöistä. Eikö Suomessakin voitaisi noudattaa nollarajaa? Kyllä me sitä tavallaan noudatammekin, sillä karenssiajan kuluessa lääkkeen pitäisi poistua verestä. Me olemme päätyneet tällaisiin aikarajoihin, koska ne helpottavat hevosen omistajien, valmentajien ja tietenkin myös eläinlääkäreiden arviointia lääkkeiden käytöstä Lehmonen vastaa. Jokainen ymmärtää, että syyt ovat eläinsuojelulliset, kun kipeää hevosta ei päästetä radalle. Pelaajien näkökohta otetaan huomioon puolestaan tapauksissa, joissa hevosen suoritus radikaalisti nousee tai laskee. Lisäksi vilunkia käytetään, kun esimerkiksi yritetään saada hevosen juoksu näyttämään komealta kilpailua seuraavan, mahdollisen ostajan silmissä. Kansainvälisissä ratsastuskilpailuissa puhutaan eläinlääkärin valvonnassa annetusta lääkityksestä. Suomessahan eläinlääkärit piikittävät, eivätkä tiedä, milloin piikitetty eläin on jo kilpailemassa. Voitaisiinko eläinlääkärit velvoittaa ilmoittamaan operaatioista esimerkiksi alueensa Hippokselle? Lehmosen mukaan tällainen ajatus on mahdotonta toteuttaa nykyresursseilla. Sen sijaan Suomen Hippokseen soitetaan joskus doping-epäilyistä ja kyllä tällaisia tapauksia myös tutkitaan ja testataan. Kun käry sitten käy, on reaktio kuin Lahden hiihtokisoissa konsanaan. Kukaan ei ole tehnyt mitään ja jos on jotain laitonta tehnyt, ei ole asiasta ollut tietoinen. Toisin kuin ihmisurheilussa hevosurheilussa ei rangaista itse urheilijoita. Sen sijaan päävastuu on hevosen valmentajalla ja näin ollen valmentaja saa kilpailu -ja valmennuskiellon. Rangaistuksen pituus päätetään aina tapauskohtaisesti riippuen rikkomuksen asteesta. Nina Lehmonen vastaa doping-aiheisiin kysymyksiin keskiviikkoisin klo 9-11 numerossa 09-19149731. ................................................................................... Hevosia kaikki tyyniTiina Ruotsala, teksti
Kun Laukaan eläinklinikalle tulee nuori, itseään täynnä oleva suomenhevosori, niin sen kuulee koko klinikka. Eläinlääkäri Antero Tupamäki myöntää, että lämminveriseen lajitoveriin verrattuna suomenhevosen käsittely on erilaista eläinlääkärin vastaanotolla. Tästä huolimatta hän kumoaa monta suomenhevoseen liittyvää luuloa. Hän korostaa, että hevonen on hevonen olipa se lämminverinen tai kylmäverirotu. Ja nyt puhutaan urheiluhevosista.Tupamäki ei ole huolissaan suomenhevosen tulevaisuudesta, mikäli hevosharrastus pysyttelee nykyisissä määrissä. Jos varsoja syntyy tulevaisuudessakin 1600-1500 eläintä vuodessa, kannasta riittää ravi- ja ratsupuolelle sekä kilpa- että harrastehevosia eikä sukusiitoskaan uhkaa. – Paljon enemmän sukusiitosta harrastetaan esimerkiksi amerikkalaisten ravurien kohdalla ja täysin tietoisesti! Nykyharrastus on erittäin ravivoittoista, sillä valtaosa astuttaa tammansa hyväksi uskomallaan ravurioriilla. Syntyvistä varsoista starttiin tulee kuitenkin vain yksi kolmasosa, joten määrästä riittää jaettavaksi suomenhevosta käyttöön jos toiseenkin. Haastattelun aikana Tupamäki romuttelee suomenhevoseen liittyviä uskomuksia. Toki hän myöntää rodun kestävyyden lämpöiseen verrattuna. Hyvin laitettu suomenhevosravuri takoo ratoja jopa viralliseen eläkeikään saakka. Silti Tupamäki muistuttaa, että esimerkiksi urheiluhevosten vaivat ovat lähes samat. Kun vauhtia vaaditaan ja rataa tahkotaan vasemmassa kierroksessa, lisääntyvät vaivat niin lämminverisillä kuin suomenhevosilla. Urheiluhevosen tuo klinikalle pääosin jalkavaiva, joka muodostaa ongelmista 70-80 prosenttia. Se loppu parikymmentä on lähes kokonaan keuhkosairauksia ja muut ovat sen verran vähäisiä, ettei niistä kannata edes puhua. Hevonen tarvitsee tilaa myös talliin Keuhkovaivat ovat suomenhevosilla yleisempiä kuin lämminverisillä, mutta niille Tupamäki löytää syyn olosuhteista eikä itse rodusta. Monen suomenhevosen tallina toimii entinen navetta, ja jos tallia ei koroteta, hevonen sairastuu. Tupamäki muistuttaa, että hevonen tarvitsee tietyn kuutiomäärän ilmaa ympärilleen eikä edes tehokas ilmastointi kykene poistamaan matalan tallin ongelmia. Eivätkä ne poistu, vaikka hevosille syötettäisiin pölyämätöntä pyöröpaaliheinää. Lämminveriset kärsivät puolestaan enemmän kurkunpään vaivoista. Jännevaivat, jännetuppitulehdukset ja hankositeet ja ylipäätään pehmytkudosvaivat ovat vähentyneet, mutta toisaalta niveliin kohdistuvat ongelmat lisääntyneet. Muutosta on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja syyt löytyvät sekä valmennuksesta että vauhdista. – Aikaisemmin suomenhevosen valmennus oli pitkäjänteisempää ja perusvalmennus fyysisesti kovempaa. Hevosilla tehtiin kunnon töitä. Entisajan tukkikuorman vetoa ja nykyajan jarrukärryä tai traktorinrengasta ei voida verrata keskenään. Nykyisin tehoa otetaan lisääntyneellä vauhdilla, ja vauhtia vaaditaan yhä enemmän myös radoilla. Valjastuksessa tämä merkitsee länkien esille ottoa vasta siinä vaiheessa, kun voimaa haetaan kesäaikaan reen vedosta. Länkiä Suomen maaseutu on vielä täynnä, eri asia sopivatko ne nykyajan urheiluhevoselle muodoltaan. – Kun 1950-luvulla oli työkäytössä puoli miljoonaa hevosta, niin olihan niillä länkiä. Eikä niitä länkiä rovioilla ole poltettu. Tupamäki innostuu kehittelemään längenvalmistustekniikkaa, jossa hevosen kaulasta otetaan muotti ja valetaan siihen länkiaihe. Puuta hän ei enää käyttäisi lainkaan. Siinäpä markkinaidea jollekin. – Niin, mutta riittääköhän niitä markkinoita, hän vastaa. Usealla tallilla ei ole länkiä eikä niitä ei edes osattaisi käyttää. Huippu-urheilija ei tervettä päivää nää Tupamäki muistuttaa haastattelun aikana useaan otteeseen, että kun urheiluhevosesta puhutaan niin vaivoja tulee, aivan kuten ihmisillä. Vaivat kuuluvat huippu-urheiluun, myös raviurheiluun. Ja junioriurheilu puskee päälle myös hevosurheilussa eikä tämäkään tunnu Tupamäkeä huolettavan. Itse asiassa eläinlääkäri on sitä mieltä, että varhaisempi ajo suomenhevosella on vain kehitystä parempaan suuntaan. Tosin hän muistuttaa, että valmennus on tapahduttava varsan ehdoilla eikä liikuttelu merkitse suoraa paahtoa piiska ojossa. Siinä nimittäin varsa menee helposti rikki ja mikä pahinta kyllästyy koko touhuun. Valmentajalta vaaditaan pitkää pinnaa ja kekseliäisyyttä, että suomenhevosen motiivi juosta ei häivy taivaan tuuliin. Tupamäki sanoo, että suomenhevosen kanssa on tehtävä moninkertainen työ lämpöiseen verrattuna. Suomenhevonen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Niinpä moni ammattivalmentaja ei mielellään kyseistä rotua edes ota valmennukseen, koska suomenhumman laittoon saattaa kulua aikaa jopa kolminkertainen määrä lämpöiseen verrattuna. Työmäärä ei näy palkintoja jaettaessa, sillä suomenravurin palkintotaso on huomattavasti alhaisempi kuin lämminveristen sarjoissa. – Mutta kun suomenhevosen kanssa jaksaa tehdä huolellista työtä, siitä saa tosi hyvän kaverin ja erittäin toimivan hevosen, hän lohduttaa pitkän linjan harrastajia. Ja ihmettelee, kuinka kauan näin läpitappiollista harrastusta jaksetaan ylipäätään Suomessa harrastaa. Ennätyksiä rikotaan vielä Tupamäki muistuttaa, että lämminveristä on jalostettu juoksijaksi jo toistasataa vuotta kun puolestaan suomenravurin kohdalla jalostus on vain neljä-viisikymmentä vuotta vanhaa. Mutta tätä taustaa vasten suomenhevosilta on lupa odottaa vielä aikamoisia ennätyksiä toisin kuin lämminveripuolella. Toki jotain positiivistakin löytyy. Suomenhevosvarsoilla on huomattavasti vähemmän irtopalaongelmia kuin lämminverisillä. Lämminverivarsoilla kasvuhäiriöitä esiintyy kuudesta kymmeneen prosenttia kun vastaava luku suomenhevosilla on vajaa prosentti. Syy löytynee rodun hitaammasta kasvuvauhdista. Entäpä uskomus rodun helppohoitoisuudesta, ettei suomenhevosta tarvitse niin kääriä kuin lämpöistä? Tupamäki tuumii, että nyt puhutaan lähinnä ihmisistä eikä suinkaan eläimistä. Suomalaiseen hevosmieskulttuuriin ylenpalttinen kääriminen ei ole kuulunut yhtä oleellisesti kuin esimerkiksi puoliverisiä kuhisevalla ratsupuolella. Tupamäen mielestä kääriä saa, jos siitä tykkää, samaa ne kääreet tekevät jaloille olipa kyseessä millainen hevonen tahansa. Eläinlääkärin asia ei liene ottaa kantaa puolesta tai vastaan, kukin tulkoon onnelliseksi tyylillään… No, ruokinta nyt ainakin on erilaista? – Ei, vastaa Tupamäki. Kaiken perusta on hyvälaatuinen heinä ja sitä hevosen on saatava riittävästi. Vielä 1970-luvulla saatettiin pihistää hevosen heinämääriä, ettei sille tule heinämahaa ja puolestaan kauraa syydettiin senkin edestä. Nyt suunta on täysin toinen jo ihan kansainvälisesti. Hevosille annetaan heinää lähes niin paljon kuin ne haluavat syödä. Ainoastaan syöppöjen heinämäärää Tupamäki kehottaa kontrolloimaan. Kauraa tai ylipäätään väkirehua, voihan se olla myös teollista, annetaan nykyään vähemmän, sillä esimerkiksi hyvälaatuinen pyöröpaaliheinä on loistavaa ravintoa. Hevosen ruoansulatuselimistön kannalta on erittäin tärkeää, että sylkeä erittyy mahdollisimman paljon. Jos hevosella on koko ajan jotain natusteltavaa, saattaa se erittää sylkeä kahdesta-kolmeenkymmeneen litraa päivässä ja sylki neutraloi puolestaan vatsaa ja pitää ruoansulatuselimistöä kunnossa. Liian vähäisestä heinämäärästäkö johtuu urheiluhevosten vatsahaavaongelmat ja ylipäätään muutokset ruoansulatuselimistössä? Tupamäki ei usko, että vastaus olisi näin yksinkertainen. Asiaa tutkitaan parhaillaan, ja Tupamäki toteaa, että muutoksia löydetään sellaistenkin hevosten sisuskaluista, jotka syövät hyvin ja joiden karva kiiltää. Nämä asiat ovat nyt vain tapetilla. Kylille yhteiset varsalaitumet Entäpä sitten varsan kasvupohja, tuoko tarhakasvatus ongelmia? Tupamäki vastaa, että totta kai kaikkein paras on vihreä laidun läpi kesän, mutta samalla hän muistuttaa, että sellaisillakin on oikeus kasvattaa hevosia, joilta suuret laitumet puuttuvat. Hevoset on vain ruokittava hyvin, laitumellahan riittää laidunheinän lisäksi vain vesi, suola ja kivennäiset. Samalla hän huomauttaa, että laidunruohon on erittäin hyvää ravintoa myös urheiluhevosille. Löytyisikö laiduntavista hevosista maisemoijia tyhjentyvälle maaseudulle? Tupamäki vastaa, että elävöittäisiväthän ne maisemaan, mutta EU taitaa toistaiseksi suhtautua nihkeästi tällaiseen ajatukseen. Entäpä sitten tämä liikunta, kasvurajat ja hidas kehitys? Tupamäki iloitsee uudesta suuntauksesta, jossa suomenvarsojakin liikutetaan yhä aikaisemmassa vaiheessa. Hän ei näe tätä rodun uhkana, ei se siitä miksikään mene, vaikka tulosta tuleekin nopeammassa tahdissa. Paljon suurempi riski on ottaa varsa kokokesän laitumelta talveksi sisään, jolloin sen liikunta laskee radikaalisti samalla kun ruokinta muuttuu lisääntyvän väkirehun myötä. Siinä tulee kaksi rajua muutosta yhtä aikaa. – Kun hevonen kehittyy nelikymenkiloisesta varsasta viisisataakiloiseksi eläimeksi niin kaikki kymmenkertaistuu. Verenkierto, lihaksisto, kaikki. Niinpä fyysisen rasituksen on noustava myös eli mielekästä liikuntaa talvikautena ennemmin kuin tallin nurkassa seisottelua. Tupamäki korostaa, että hevonen on laumaeläin ja liikkuu laumassa huomattavasti enemmän kuin yksikseen. Varsa tarvitsee kaverin, mielellään useamman. Pihatot ovat yksi ratkaisu ja maaseudun kylille Tupamäki kannustaa kehittämään yhteisiä varsa- tai orilaitumia. Kokkolalainen metsuri Greger Holmbäck on tehnyt parikymmentä vuotta metsätöitä hevonen työparinaan. Ensimmäiset kaksi vuotta kuluivat isän, Henrik Holmbäckin, oppipoikana ja sen jälkeen kaupunki palkkasi myös pojan. Tänä vuonna tulee kaksikymmentä vuotta täyteen Kokkolan kaupungin metsurina, viimeiset kahdeksan vuotta työkaverina on ollut suomenhevosori Patu. Greger Holmbäck ei lähde romantisoimana työtään eikä hehkuta suomenhevosen puolesta. Toteaa vain tyynesti, että sen parempiluonteista palvelijaa kuin suomenhevonen on, saa kyllä hakea. Patun kanssa on tehty kuormia sateessa ja pakkasessa ja puolesta sanasta ori ymmärtää, seistäänkö paikallaan vai otetaanko muutama askel taakse tai eteen. Kun käyn kuvaamassa valjakkoa juuri ennen juhannusta ja Patun kesälomaa, ori nautti pientä välipalaa vehreästä metsästä isännän nostaessa puita ajokärryyn. Paikoillaan se kyllä pysyy, eikä lähde vehreän perässä vaeltamaan, mutta kun Holmbäck ottaa ohjat ja antaa oriille luvan vetää kuorma tielle, päättää Patu tahdin. Holmbäck myöntää todeksi väitteen, että suomenhevonen pitää vetämisestä. Hän toteaa hevosen osaavan itse päättää vetotahdin, kun Patu kiskaisee kuorman liikkeelle isäntä ei sotki sen rytmiä ohjilla, vaan seuraa perässä. Patu tulee tielle rytisten ja voimalla ja seisahtaa sitten odottamaan seuraava ohjetta. Holmbäck voisi kuvitella tekevänsä metsurin työtä ilman hevostakin, ja välillä hän tekeekin. Esimerkiksi kuluvan vuoden kesän Patu on lomilla aina elokuun loppuun saakka, mutta isäntä palaa kaupungin metsiin jo viiden viikon lomajakson jälkeen. Hevonen on Holmbäckille kuitenkin mieluinen työkaveri ja sen kanssa tulee välillä juteltua ääneen. Vaikka hevonen ei vastaakaan ihmisen kielellä, niin vuosien varrella yhteinen kieli on kehittynyt aikamoiseksi. Holmbäck sanoo, että työskenneltyään näinkin pitkään suomenhevosten kanssa, hän ei ihmettele yhtään tarinaa, jossa kerrotaan ihmisen ja hevosen hämmästyttävästä yhteistyöstä. Hän pohtii myös, olisiko muista hevosista ollut rintamalle ihmisen työkumppaniksi sodan melskeen keskelle - tuskinpa. Greger Holmbäck on tehnyt töitä useamman suomenoriin kanssa. Kumppanina ovat olleet Puheveli, Veivari, Bingman, Joni-Poika ja Patua ennen Erovei, joka teki töitä aina 18-vuotiaaksi saakka. Kaikki ovat olleet mieluisia kumppaneita ja kaikilla niistä on myös ajettu kilpaa, Patua lukuunottamatta. Patun emänisä Eri-Musta oli erinomainen työhevonen, toki se juoksi myös radoilla. Isä on Pajatso, kunnon rauvurisukua siis. Patullekin kaavailtiin työn oheen kilpauraa, mutta niistä haaveista on luovuttu jo ajat sitten. Nyt kaksitoistavuotias ori on komearaaminen työjuhta, jonka kaulan kaari kertoo, että vuosien varrella on tullut kiskottua kuorma jos toinenkin. Itse asiassa ori on niin muhkea, että Holmbäckillä on ollut vaikeuksia löytää riittävän kookkaat ja toisaalta pyöreät länget. Aina ne on kuitenkin löydetty, eikä länkiä ole tarvinnut varta vasten teetättää hevoselle. Suomalaisen työhevosen työskentelyä seuratessa voi ilokseen todeta, että suomalaisella hevosmiestaidolla ei ole mitään hävettävää. Kun Holmbäck heittää ohjat maahan, hän saa huoleti painua vaikka kahville. Ori odottaa isäntäänsä eikä lähde minnekään. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään vuosikausien harjoittelu. Ensinnäkin Patun ostopäätös tehtiin varttitunnissa. Isä ja poika pitivät rauhallisen luontoisesta ja sopivan kokoisesta oriista. Kesän aikana Greger Holmbäck teki kaksi iltaa naapurille kuormia ja silloinen tyttöystävä Annika piti oritta päästä kiinni. Parin illan jälkeen alkoivat työt ja kolme viikkoa Holmbäck sitoi oriin riimusta puuhun työmaalla. Tämän jälkeen eläintä ei ole enää tarvinnut sitoa, luottamus on rikkumaton. Holmbäck sanoo, että metsurin on opittava tuntemaan hevonen. Ihmisen pitää pystyä luottamaan eläimeen. Jos työparin välille ei synnyt molemminpuolista luottamusta puut jäävät metsään. Hyvinkoulutettu suomenhevonen on hyvä työkumppani tai harrastekaveri, jos sen kouluttaa kunnolla. Iäkkäämpien hevosmiesten neuvo, että varsa on opetettava seisomaan, tahtoo monella ravitallilla jäädä kiireen keskellä unholaan. Holmbäck naurahtaa ja muistuttaa, että onhan sen ravurinkin osattava seistä viimeistään siinä vaiheessa kun seppelettä otetaan vastaan… Suomenhevonen kyllästyy helposti, mutta työhevonen ei pääse työhönsä leipääntymään, sillä metsät ja maisemat vaihtuvat. Ainoastaan vanha Erovei saattoi viimeisenä vuotena huokaista töihin lähtiessään. Erovein työtahti oli rauhallinen, mutta Holmbäck sanoo iän opettaneen hänellekin, ettei työmaalla kannata reuhtoa ja hosua. Tasaisen varma työtahti pitää mielen vireänä ja myös fysiikka kestää. Patulla on kahdeksan vuoden työrupeaman aikana ollut yksi ainoa flunssa ja sekin tallitoverin raviradalta hankkima. Töitä parivaljakko tekee säällä kuin säällä, pakkasraja on tuossa 25 miinusasteessa. Räntäsateella Holmbäck pistää silojen alle halkaistun jätesäkin ja kylmemmällä ilmalla vetovaljaiden alla on myös vanha kuljetusloimi. Koska hevonen hikoilee vetäessään ja joutuu taas seisomaan pitkät tovit lastaustilanteessa on tärkeää, ettei se pääse kylmettymään. Lisäksi Holmbäck tarjoaa oriille heinää aina kun se haluaa sitä syödä. Tämäkin vanha hyvä tapa pitää hevonen lämpimänä ja kunnossa. Työloimea lukuunottamatta Patua ei pahemmin loimitella, koska tallissa se riisuu rätin pois aika nopeasti, jos ei ihminen sitä ehdi tehdä. Holmbäck harrastaa pienimuotoista lämminveriravureiden kasvatusta, mutta ei pidä mahdottomana ajatuksena, että hankkisi harrastepuolelle myös suomenhevosen. Hänen mielestään lämminveriravureidenkin psyykettä on tärkeä hoitaa. Rodusta riippumatta hevonen kyllästyy, jos sille ei tarjota muuta kuin radanvarsimaisemia. ............................................................................................. Suomenhevosliitto palkitsi suomenhevosten parhaat 2000
|
|
Suomenhevosliitto on aloittanut nelivuotiskautensa. Kolme ensimmäistä vuotta on treenattu nousujohteisesti, joten liitto alkaa olla valmiina haasteellisiin tehtäviin.
Kädessäsi on nyt järjestyksessään toinen SuomenhevosSanomat, jonka kannessa komeilee valokuvaaja Juhani Länsiluodon kuvaama nuori orivarsa. Varsa kiitää kohti orilaidunta täynnä voimaa ja energiaa.