 |
SuomenhevosSanomat: 1/2008 I 1/2007 I 1/2006 I 1/2005 I 1/2004 I 1/2003 I 1/2002 I 1/2001 I Palkitut -01 I Parhaat 2006 I Parhaat 2007 I Parhaat 2008
Luettavissa netissä Viisastenkiveä etsimässä Suomenhevosessa on mahdollisuus Tamma tekee varsan Suomenhevonen nousuun
Onneksi olkoon viisinkertainen suurmestari Viesker. Näytit 13-vuotiaanakin mallia nuoremmille haastajille, alitit maagisen 1.20-rajan ja ylitit miljoonan euron voittosumman. Hieno ja arvostettu teko suomenhevoselle. Kiitokset nuorille Apassille ja Turon-Palmalle, että olette siivititte suomenhevoset ennätysvauhteihin juuri Kuninkuusravien alla. Kiitokset Kuninkuusravien järjestäjille – erityisesti Kaustisen Seudun Raviseura ry:lle -, että Kuninkuusravien palkintotaso on pystytty säilyttämään entisellään. Kuninkuusravien palkintotasoa pitäisi kuitenkin nostaa entisestään. Kilpailu kahtena päivänä peräkkäin, kolmella eri matkalla on erittäin haastava ja vaativa. Kuninkuusravit – suomenhevosen suurjuhla – kokoaa vuosittain tuhannet hevosurheilun ystävät ympäri Suomea kokemaan tunnelmaa ja elämyksiä, pitkälti juuri suomenhevosen ansiosta. Arvostakaamme tätä vuoden tärkeintä ravitapahtumaa myös rahallisesti. Suomenhevoselle kuuluisi myös vähintään yksi kansainvälisen tason kylmäverilähtö Suomessa kuten on järjestetty Ruotsissa ja Norjassa. Tämä olisi omiaan nostamaan maaotteluhenkeä ja saisi Pohjoismaiden parhaat kylmäverihevoset samaan lähtöön. Kansainvälinen kylmäveriyhteistyö piristäisi Suomen raviurheilua ja nostaisi suomenhevosen imagoa. Suomenhevosliitto on huolestunut suomenhevosen tulevaisuudesta. Suomenhevonen kuuluu perinteiseen maalaismaisemaamme ja nykypäivänä se tuo maaseudulle monia mahdollisuuksia kuten maatilamatkailussa vaellushevosena, ratsastuskouluissa opetuskäytössä sekä vammaisratsastuksessa terapia- ja kuntoutushevosena. Suomenhevonen sopii pienellekin tilalle sivuelinkeinoksi ja pitää näin omalta osaltaan maaseudun elävänä ja asuttuna. Suomenhevonen sopii myös vientituotteeksi. Olen erityisen huolestunut suomenhevosten yksilömäärän jatkuvasta vähenemisestä ja sukulinjojen kapeudesta. Niinpä viranomaisten pitäisi kiinnittää erityistä huomiota suomenhevosen asemaan tulevissa suunnitelmissa ja maatalouden kehitysohjelmissa, jotta suomenhevoskasvatukselle luodaan sille kuuluvat edellytykset. Mielestäni suomenhevonen kuuluu ehdottomasti hyväksyä EU-tukijärjestelmässä uhan-alaisiin alkuperäisrotuihin. Vetoankin, että ainakin hyväsukuiset periyttäjätammat astutettaisiin vuosittain, sillä suomenhevosia kyllä tarvitaan tulevaisuudessakin. Yhteistyö on voimaa suomenhevosasioissa. Suomenhevosjärjestöjen ja -ihmisten tulee tehdä rakentavaa yhteistyötä suomenhevosen hyväksi. Kaikki suomenhevoshenkiset olette tervetulleita mukaan liiton toimintaan. Mitä enemmän saamme suomenhevoselle ystäviä ja kannattajia, sitä paremmin voimme ponnistella suomenhevosen hyväksi. Meillä ei ole varaa unohtaa tätä ainoaa omaa hevosrotuamme, joka taisteli kanssamme Suomen itsenäiseksi ja on monella tapaa oikeutettu lunastamaan paremman aseman maassamme. Lopuksi haluan kiittää yhteisesti kaikkia SuomenhevosSanomien tukijoita ja ilmoittajia, niitäkin, joiden nimi ei näy sivulla mutta jotka silti antoivat rahallisen panoksensa. Samoin haluan kiittää edellistä puheenjohtajaa Heikki Parviaista Kajaanista sekä rahastonhoitajaa Hanna Kaihlajärveä Saarijärveltä Suomenhevosliiton perustamisesta saakka suomenhevosen hyväksi tehdystä työstä. Nautinnollisia lukuhetkiä SuomenhevosSanomien parissa! pj. Juhani Pakkanen Viisastenkiveä etsimässä Suomenhevosliitto on nuori ja aatteellinen järjestö, joka toimii vain ja ainoastaan oman rotumme hyväksi. Tarvitsemme suomenhevosen kasvattajia ja tarvitsemme rodun käyttäjiä, jotta kansallisaarteemme säilyy ylipäätään elinvoimaisena rotuna. Me kunnioitamme alan harrastajaa yhtä lailla kuin rautaista ammattilaista. Me kunnioitamme myös muita hevosalan ihmisiä huolimatta siitä, minkä hevosrodun he ovat valinneet. Vaikka raviurheilu korostuukin toiminnassamme, arvostamme yhtä lailla suomenhevosta työhevosena, vetokilpailuissa, pienhevosena sekä ratsuna. Tosiasia kuitenkin on, että raviurheilu on pitänyt suomenhevosen hengissä. Kuinka käy tulevaisuudessa, sitä ei kukaan voi ennustaa. Niinpä kaikki, mikä koituu suomenhevosen hyväksi on vain hyväksi. Jäsenistö toivoisi enemmän alueellista toimintaa, mutta tällaisen käynnistämiseen me tarvitsemme enemmän jäseniä ja toisaalta aktiivisia alan ihmisiä. Ajatus kaikkivoivasta hallituksesta, jossa kymmenkunta ihmistä oman päivätyönsä ja arkensa ohessa pyörittää valtakunnallista liittoa ympäri Suomea koulutustilaisuuksineen ja aluetoimikuntineen, on yhtä mahdoton kuin että suomenhevonen lentelisi kauniilla kesätaivaalla. Toki hallitus tekee sen, minkä voimavaroiltaan voi, mutta toivoisin, että jokainen liiton jäsen aktivoituisi ja ottaisi esimerkiksi tavoitteeksi hankkia kuluvan vuoden aikana edes yhden uuden jäsenen. Näin jäsenmäärä tuplaantuisi. Toivoisin myös, että jokainen jäsen muistaisi maksaa oman jäsenmaksunsa. Yhdistyslain mukaan jäseniä ovat vain jäsenmaksun maksaneet ja heillä on liitossa myös äänivalta. Jäsenmaksunsa maksamatta jättäneet putoavat automaattisesti pois jäsenrekisteristä. Suomenhevosliitossa on vuoden teemana kasvattaja. Niinpä SuomenhevosSanomatkin keskittyy jalostukseen ja kasvatukseen. Ilman kasvattajia, meiltä loppuvat hevoset. Toisaalta ilman käyttäjiä, meiltä loppuvat kasvattajat. Jokainen suomenhevonen on laulun arvoinen, jokainen suomenhevonen on tärkeä. Suomenhevonen on eläimenä rehellinen, vilpitön ja yhteistyöhaluinen. Tästä me suomenhevosen tukijoukotkin voisimme ottaa oppia. Että toimiessamme suomenhevosen puolesta olisimme rehellisiä, vilpittömiä ja yhteistyöhaluisia. Tiina Ruotsala Suomenhevosessa on mahdollisuus
Syykin selviää, hevostoimintaansa harrastukseksi kutsuva kovan luokan bisnesmies tietää, että Suomen kokoisessa maassa on oltava hevosalan ammattilaisia ja tuiki tavallisia harrastajia. Orimattilassa upeaa hevostilaa asuva Karjalainen painottaa, että kasvattaja tarvitsee aina ostajan varsalleen. Ilman hevosen käyttäjiä ei varsoja kannata teettää. Pelkät alan ammattilaiset ja huippusijoittajat eivät alkuunkaan riitä pyörittämään suomalaista hevostaloutta. Olisi myös suotavaa, että harrastajat tiedostaisivat taloudelliset realiteetit. Ei hevosharrastuksessa tahkota rahaa. Suurimmalle osalle kyse on taloudellisesta kulusta, jonka vastikkeeksi saadaan rahassa mittaamatonta vastapainoa esimerkiksi kovalle työelämälle. Kari-Markku Karjalaisen mielestä ratsupuolella tämä seikka on ollut itsestäänselvyys, mutta valitettavasti ravipuolella harrastusta mitataan vain rahassa. Niinpä ei esimerkiksi ymmärretä harrastajaa, joka valmennettuaan omaa hevosta haluaa ajaa sillä myös kilpaa. Tapetaanko vai tuetaanko Karjalainen sanoo, että Hippoksessa tulisi ottaa lusikka kauniisti käteen ja tehdä päätös, tapetaanko vai tuetaanko alan harrastusta. Hippoksessa olisi ymmärrettävä ympäri maata sijaitsevien ravipaikkakuntien, ja ylipäätään pienten ravitapahtumien, olemassaolon oikeutus ja merkitys maamme raviurheilulle. Kaikki myönteinen hevosiin liittyvä toiminta koituu hyödyksi hevostaloudelle. Eikä tämä ole edes rotukysymys. Karjalainen poimii pikkuravien vahvuudesta esimerkin tältä kesältä. Joutsan joutoraveissa osanotto oli runsas, ei puhettakaan, että sarjoja olisi jouduttu perumaan. Ja minkä vuoksi? Koska paikallisraveihin c-korttilainenkin uskaltaa tulla omalla valmennettavallaan. Tämä vetää raveihin juoksijansa kauempaakin, vaikka palkinnot ovat todella pienet. Näitä esimerkkejä kesäinen Suomi on pullollaan. -Jos nämä harrastajat loppuvat, loppuvat myös kasvattajilta varsojen ostajat, ja sen jälkeen hiipuu koko raviurheilu. -Lopetetaan tämä hössötys ulkomaille menemisestä. Ei se menestys sen kummoisempaa ulkomailla ole kuin kotimaassakaan, sanoo Karjalainen eikä lainkaan kettumaisen happamasti. On hän käynyt kasvateillaan ulkomaillakin. Suomessa pitäisi ensisijaisesti keskittyä pistämään oman maan asiat kuntoon, arvostamaan omia ravikilpailuja ja katsomaan vasta sitten, josko ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella. Ylipäätään maassamme ei tunnuta arvostavan kuin niitä pariakymmentä ammattikuskia. Taustatyön tekijää, hevosenhoitajaa tai omistajaa ei huomioida tarpeeksi, eikä heidän mielipiteitään kysellä tai kuulla. Saman reseptin Karjalainen antaa vientipuheisiin. Kun nyt ensin saadaan suomalaiset käyttämään omaa rotua, niin keskitytään vasta tämän jälkeen suomenhevoseen vientituotteena. Hän ihmettelee niitä alan yrittäjiä, jotka hankkivat esimerkiksi vaellusratsastukseen islanninhevosia, kun suomenhevonen hoitaa saman homman yhtä mallikkaasti ja kestää maamme olosuhteita paremmin kuin islanninhevonen. Suomenhevonen on myös edullisempi kuin islantilainen lajitoverinsa, mutta tämänkin puheenvuoron Karjalainen päättää tokaisemalla, että ehkäpä se issikan selkään uskaltautunut aikuinen valitsee seuraavaksi ratsukseen suomenhevosen. Karjalainen uskoo, että islanninhevosen kohdalla on kyse myös erikoisuudentavoittelusta. Töltti poikkeaa normaalista hevosenaskeleesta, niin onhan siinä jotain. Vähän sama kuin jos mies tuo kylään espanjalaisen vaimon, niin johan tämä vaimo ensiksi näyttää paljon kauniimmalta kuin suomalainen nainen konsanaan... Astutusmäärät laskuun Karjalainen näkee omalla astutustilallaan tilanteen vaikeudet. Kun parhaimmillaan laitumella oli reilut kymmenkunta emätammaa varsoineen, niin nyt Karjalaisen nimissä on neljä ja puoli tammaa. Miksi astuttaa tammoja kun kaupankäynti on todella vaikeaa? Karjalainen on varovainen lausunnoissaan, ja korostaa, ettei tuomitse mitään hevosrotua tai alan harrastajaa. Hän ei lähde antamaan ratkaisumalleja nykytilanteeseen. -En tiedä, kun Hippoksessa nähtiin astutusmäärien raju lasku, olisi voitu hätäratkaisuna luvata esimerkiksi tuhat euroa jokaiselle tammansa varsottavalle omistajalle. Ei tämä lopullista ratkaisua olisi tarjonnut, mutta edes jotain pahimpaan hätään. Karjalaisen mielestä raviurheilu Suomessa ei ole eikä voikaan olla harrastajille mikään rahasampo. Ei perhettään joka viikonloppu Helsingistä laskettelurinteen kupeeseen ajava isäkään laske, että sieltä rinteestä pitäisi jotain jäädä taskun pohjalle. Kyllä kyseessä on puhdas vastapaino kovalle työelämälle, positiivisten elämysten hankinta. Sitä hevosurheilukin parhaimmillaan on. Satsaa omaan hevoseen Raviurheilussa pyörivä Karjalainen on seurannut myös ratsastusurheilua. Harrasteratsuun ollaan valmiita sijoittamaan. Sen sijaan ravipuolella hevosen hankintaan ei juurikaan olla valmiita satsaamaan euroja, mutta toisaalta sen parituhatta euroa maksaneen ravurinalun pitäisi tuoda omistajalleen kahisevaa. Karjalainen kehottaa hevosta ostavaa harkitsemaan kahteen otteeseen, paljonko hevoseensa sijoittaa. Erityisesti kestävä ja hyvä suomenhevonen on vuosien harrastekumppani, joten hankintahinta on lopulta sivuseikka kun lasketaan ne kulut, joita hevonen vuodessa vie. Eikö siis kannata ostaa sellainen yksilö, jolla on realistiset mahdollisuudet harrastaa raviurheilua? Karjalainen valitsi aikoinaan suomenhevosen taloudellisin perustein. Toki paljasjalkaiselle helsinkiläismiehelle merkitsivät maalla vietetyt kesät, ja suomalaiset työhevoset, jotka tulivat tutuksi. Ensimmäiset hevoset olivat kuitenkin lämminverisiä, joista toisen Karjalainen osti ja toisen voitti arvalla. Aika pian hän kuitenkin havaitsi, että suomenhevosella on suuremmat mahdollisuudet menestyä aina raviurheilun huipulle saakka kuin lämminverisellä. Tosiasia on, että tasokaskin suomenjuoksija on vielä tavallisen alan harrastajan mahdollista saada, mutta lämminveripuolella liikutaan jo sellaisissa summissa, ettei niitä ihan joka pojan taskusta löydy. Lisäksi suomenhevosen kilpailu-ura on huomattavasti pidempi kuin lämminverisen. -Voi kun suomalaiset raviurheilun harrastajat ymmärtäisivät tämän! Karjalainen myöntää, ettei jokainen suomenvarsa ole ikäluokkajuoksija eikä kovaa ravurinalkua kannata pilata vauhdilla nelivuotiaana, jos se ilmiasultaan ja askeleiltaan on selvästi vielä varsa. Silti hän toivoisi, että täysin lahjaton ravurinalku siirrettäisiin muihin harrastetehtäviin, sillä kova usko hevoseen ei tee siitä juoksijaa, jos lahjoja ei ole. Karjalainen korostaa realiteettien tunnustamista, eikä suostu nimeämään hevoskatraastaan yhtään eläintä yksilönä ylitse muiden. Ei ole lempihevosta eikä lempiväriä. On vain kovat suvut ja varsan mahdolliset lahjat menestykseen. Edes Hovi-Arista tai edelleen nelivuotiaiden SM-aikaa halussaan pitävästä Hovi-Meeristä hän ei kerro "henkilökohtaisuuksia". Vain varsan syntymä saa miehen herkistymään. -Kun varsa on syntynyt, pikipaska tullut, emältä jälkeiset ja varsa tamman tissillä, niin silloin on konjakin paikka. Ei sitä jouda ajattelemaan sukua eikä rakennetta, vaan uutta elämää, jota on ollut alulle saattamassa. ............................................................................................ Tamma tekee varsan, ei ihminenIhminen ei tee hyvää varsaa eikä kilpahevosta. Tamma sen varsan tekee ja ensimmäisen puolen vuoden aikana emo on varsan ainoa opettaja. Ilman tammoja ja niiden kasvattajia hevosia ei riitä radoille eikä laitumille ihmisen silmän iloksi. Suomenhevoskasvatus on henkitoreissaan ja lähivuosina tilanne on äärimmäisen huolestuttava, jos meno jatkuu nykyisellään. Valtaosa kasvatuksesta lepää iäkkäiden kasvattajien harteilla, ja kun nämä väistyvät, ei jatkajia enää ole. Keinoja tilanteen parantamiseksi miettii lukuisilla työmatkoillaan Suomen Hippoksen piiriagronomi Eero Perttunen, joka arvostelee nykyään kaikki hevoset ympäri Suomea pidettävissä tamma-, varsa- ja orinäyttelyissä. Toki siihen varsan alulle saattamiseen tarvitaan orittakin, mutta Perttunen arvostaa yhä enemmän tamman osuutta. Sympaattinen puolestapuhuja  Perttunen ja hänen leppoinen olemuksensa ovat tunnettuja niin Lapissa kuin Hämeessä, idässä ja lännessä. Vuosittain tämä hevosnäyttelyitä huuliharpullaan piristävä piiriagronomi kiertää vajaat sata eri näyttelyä, ja siihen päälle tulevat vielä erilaiset kokoukset, seminaarit ja muut tapahtumat aina ulkomaita myöten. Eipä ihme, että Pelkosenniemellä kotitilaansa asuva Perttunen ei enää ehdi omia valmentamaan saatikka kasvattamaan, niin hevosmies kuin onkin. On Perttusten pihapiirissä kuitenkin muutama humma ja lisäksi poroja!Perttusen sukujuuret ulottuvat äidin puolelta Keski-Pohjanmaalle Toholammille, jonne Perttusten perhe lähti evakkoon saksalaisten alta. Matka oli Eero Perttusen isälle merkittävä, sillä Toholammilta Klemolan kylältä hän löysi itselleen vaimon – ja hevosen. Perttusilla on aina ollut hevosia, Mikko-isä oli tunnettu hevosmies. Pojat, Eero ja Tapio, seurasivat tämän jalanjälkiä. Tapiosta tuli ammattivalmentaja ja kuski. Piiriagronomi Eero Perttunen on puolestaan tunnettu tuomarin tehtävien lisäksi kauniista puheenvuoroista suomenhevosen puolesta. Jo haastattelun alussa paljastuu, että Eero Perttusen elämän hevonen oli kotitalon Ponnetar, jolla velipojat opettelivat ajamaan. Ponnetar oli luja ja terve hevonen, joka kiskoi joutuisasti tukkikuormat ja pisteli radalta 91 voittoa. Ponnettaresta syntyi Hipo, 101:n voiton tamma ja ravikuningatar vuodelta 1981. Perttunen sanoo, että hyvällä kasvatuksella ja järkevällä ajolla suomenhevosesta saa hyvän ystävän, jonka seurasta saa nauttia jopa neljännesvuosisadan. Ponnetar eli lähes kolmekymmentävuotiaaksi, ja se haudattiin Perttusten kotitilan maille. Laitumella on leposijasta muistuttamassa kumpu, ja sen verran tamma vielä säteilee, etteivät hevoset syö ruohoa kummun päältä. Kaustisen kuninkaalliset Mutta palataanpa Pelkosenniemeltä takaisin Suomen maakuntiin ja pitäjiin, joista Perttunen ihastelee muun muassa Kaustisen seutua. Vuosi sitten Kaustisen tamma- ja varsanäyttelyyn tuotiin kahden ravikuningattaren Totinan ja Vinttarin varsat arvioitavaksi. Hän ei muista, että missään muualla olisi koskaan ollut näytillä yhtä aikaa kahden kuningattaren varsat. – Se kertoo jotain alueenne hevoskasvatuksesta, Perttunen tunnustaa. Keski-Pohjanmaa ei kuitenkaan johda tilastoissa hevosmäärissään. Suomenhevosen vankinta aluetta on Häme, mutta kyllä listalla ovat myös kaikki kolme Pohjanmaata. Vaikka vahvoista alueista puhummekin, synkentää keskustelua huoli kasvattajien tulevaisuudesta. Eero Perttunen myöntää, että nykyinen suuntaus keskittää valtakunnalliset totopelit eteläiseen Suomeen ei varmasti tue hevoskasvatusta. Ja kun kasvatus tyrehtyy, loppuvat myös kilpahevoset. Pelataanko tulevaisuudessa virtuaalihevosia? – Ei kai nyt sentään. Hevonen sinänsä on niin kaunis ja esteettinen eläin, että jo sen näkeminen elävänä voi olla ravien katsojalle palkitseva kokemus, Perttunen vastaa ja muistuttaa, että hevosurheiluun liittyy myös sellaisia arvoja, joita ei voi rahassa mitata. Kaikki eivät tätä tiedosta, ja yhä useammin Perttunen on törmännyt ravipiireissä erityisesti miehiin, joille ainoa tärkeä asia on saada hevosella mahdollisimman monta voittoa mahdollisimman vähällä vaivalla. Ravimiehen unelma hullusta hevosesta, joka painaa radalla kuin mielipuoli ja juoksee omistajalleen kahisevaa, elää edelleen sitkeästi monen mielessä. – Periaatteessa hevoselle ei tarvitse opettaa mitään muuta kuin volttaus, auton takaa lähtö ja ravilla pysyminen. Sellainen hevonen on kuin kilpauimari, joka ei kykene muuhun kuin krooliin tai kirjallisuuden ystävä, joka ei ole elämässään lukenut mitään muuta kuin Kalle Päätalon teokset. Olosuhteista kiinni Perttunen sanoo, että mitä alkeellisemmissa olosuhteissa hevosten kanssa on työtä tehty, sitä paremmin ne ovat toimineet. Ajatellaanpa vaikkapa preerialla työskentelevää karjapaimenta, jolla ei ole minkään maan puuta tai seinää sitoa hevonen kiinni. Ja sen vastakohdaksi voidaan ottaa leveäkäytäväinen ravitalli, jonka reunoja koristavat valjakonmitan välein kettingit. Ei tarvitse opettaa varsaa seisomaan, kun sen pistää kettinkeihin kiinni. Sanomattakin selvää on, että omien hevostensa kanssa Perttunen on tavoitellut aina parasta mahdollista toimivuutta. Hän opettaa hevosensa muun muassa siihen, ettei eläintä tarvitse kytkeä, kun sitä valjastetaan tai riisutaan. Perttunen on pettynyt suomalaiseen ravimieheen, ja uskoo, että suomalaisen hevosmiestaidon (ja nyt puhutaan kyvystä kouluttaa toimiva ja hyvä hevonen sen lisäksi, että hevosta osataan valmentaa) ainoat pelastajat voivat olla naiset. Hän valittelee, että alan ollessa todella pohjalla hevosmiestaitoon syntyi selkeä katkos. Tästä on vaikea nousta. Moniko nykyajan ravimies kunnioittaa enää sellaista hevosmiestä, jonka hevoset toimivat tilanteessa kuin tilanteessa? Aika harva, mutta rahaa tuntuvat palvovan lähes kaikki. Luonne kärsinyt Perttunen murehtii, että rahanahne ajatusmalli on vaikuttanut myös hevosjalostukseen. Kiukkuisia ja mahdottomia tammoja astutetaan surutta, ja tamma periyttää ja opettaa tällaisen käytöksen – samoin kuin mahdollisen arkuuden – varsalleen. Äskettäin Perttunen oli näyttelyssä Satakunnassa, jossa oli todella hankalia tammoja. Pahimmalta kiskottiin kieli ulos ja painettiin tamma seinää vasten, että se pystyttiin mittaamaan. Silti kokenut hevosmieskin pelkäsi tilannetta. – Olin niin järkyttynyt, että kotimatkalla meinasin ajaa kolarin, Perttunen kauhistelee. Eikö näyttelyssä voida sitten rokottaa hankalaa luonnetta? Periaatteessa voidaan, mutta miinusta tulee vain yksi neljäsosapistettä. Jos eläin on aivan kahjo, se voidaan jättää kokonaan palkitsematta. Toisaalta vaikutusmahdollisuudet eivät ole kovin suuret, näyttelyihin tuodaan yhä vähemmän hevosia. Silti näyttelyt ovat tarpeellisia, ja Perttunen jaksaa niitä innolla kiertää ja puolesta puhua. Perttuseen luotetaan siinä määrin, että kaupat voidaan tehdä puhelimessa pelkän arvosteludokumentin perusteella. Viime kesänä hän yritti gallupin avulla selvittää, miten näyttelytoimintaa voitaisiin kehittää niin, että se vetäisi enemmän alan harrastajia ja myös ammattilaisia. –No, vastauksissa toivottiin luonnollisesti näyttelyviikonloppuja, naurahtaa Perttunen. Viikonvaihteita vain ei ole määrättömästi jaossa. – Olemme pyrkineet järjestämään valtakunnalliset näyttelyt viikonloppuina, ja ne ovat vetäneet kiitettävästi väkeä. Liian lepsu tuomari? Pitkän linjan kasvattajat kritisoivat myös Perttusen arvosteluperusteita. Kun hevonen on juossut hyvän ajan, se palkitaan mukavilla pisteillä, vaikka runko ei kummoinen olisikaan. Perttunen myöntää hevosmiesten olevan oikeassa, mutta: – Kun koko kasvatus on henkitoreissaan, niin ei arvostelijakaan voi rokottaa näytille tuotavia eläimiä kovemman kautta. Tänä vuonna olen ollut hieman ankarampi. Hevosmiehet, jotka pärjäävät kateuden määrässä kalamiehille, voisivat hyvinkin vihata Perttusta. Aika moni kuitenkin kunnioittaa häntä. Perttusen tuomiota on hyvä kuunnella, sillä kritiikin hän antaa asiallisesti ja päättää arvion aina myönteiseen kommenttiin. Tämä ei kuitenkaan ole ollut miehelle itsestäänselvyys. Kymmenkunta vuotta tuomarina toiminut piiriagronomi on kehitellyt tyyliään vuosien varrella. Perusajatuksena on, että virheet on tuotava julki, mutta ei sellaista hevosta olekaan, josta ei löytyisi myös jotain hyvää. Viimeiset viisi vuotta Perttunen on kansanmusiikin ystävänä soitellut huuliharpulla kunkin ikäluokan marssiessa loppuarvosteluun. Kappaleet hän valitsee paikkakunnan mukaan, mutta kun näyttelyn paras varsa tuodaan kehiin, kaikuu mikrofonissa aina huuliharpulla vedetty Porilaisten marssi. Varsan liikunta tärkeää Perttusen perheessä on siis ollut paljon hyviä suomenhevosia, mutta toistaiseksi Eero Perttunen ei ole saanut omaa kasvattia radalle nelivuotiaana, vaikka sellaista on toivonut. Hän sanoo, että osa on ikäluokkahevosia ja osa ei. Ei sellaista ihmistä ole keksittykään, joka kykenisi hevosen luontaista kehitystä nopeuttamaan, valmentaapa hän hevostaan kuinka paljon tahansa. Kasvattajia yritetään kannustaa jakamalla muun muassa parhaille tammoille laatutukea, ja ensi vuonna kolmen parhaan kantakirjatun tamman, niin lämminveristen kuin suomenhevosten, kasvattajat kutsutaan Kaustiselle jalostuspäiville palkittavaksi ja heillä on täysi ylöspito. Lisäksi Hippoksessa on kehitetty opetuslähdöt, joiden avulla pyritään saamaan suomenhevosia radoille. Opetuslähtöjä on kritisoitu. Arvostelijoiden mielestä kolmivuotias suomenhevonen on liian nuori radalle ja monia kiukuttaa ammattilaisten ja harrastajien eriarvoisuus, sillä ammattilainen saa kaksi kertaa suuremman palkkion kuin harrastaja. Nyt puhutaan sellaisista asioista, joka saa rauhallisen oloisen Perttusen selvästi kiihtymään. – Opetuslähdön aikaraamit ovat sellaiset, että ne eivät varmasti riko suomenhevosta. Ei tässä ajeta sitä takaa, että hevosen pitäisi kilpailla kolmivuotiaana, vaan että olisi jonkinlaista motiivia treenata ravurinalkua. Suomenhevosta pitää liikuttaa varsasta saakka. Emme kai me ihmislastakaan säästä, ja sano sitten tämän täytettyä 21 vuotta, että lähde nyt kilpailemaan. Ammattilaisten ja harrastajien asemaan Perttusella on tiukka kommentti. – Ei vain kasvatus, vaan myös ammattivalmennus on kuilun partaalla. Ammattilaisiakin on tuettava, heillä on usein tieto ja taito saada hevonen radalle. Mikäli kasvattajatilanteeseen ei saada nopeasti apua, jo lähitulevaisuudessa suomenhevoskanta tyrehtyy ja lämminveriset hankitaan ulkomailta, lähinnä Ruotsista. Pahimmillaan ulkomaantuonnit ovat sellaisia raakkeja, joista on kaikki niistetty jo Ruotsin puolella. Kun tuonneista puhutaan, niin eikö suomenhevonen voisi olla hyvä vientituote? Ajatellaanpa vaikka Islantia, joka on saanut vietyä omaa rotuaan ympäri Eurooppaa, ja kyseessä on vielä poikkeuksellisen askellajin eli töltin omaavasta rodusta. Perttunen vastaa, että vientiin uskoo myös Hippoksen jalostusjohtaja Terttu Peltonen. Islantilaisilla ja suomalaisilla on vain se pieni ero, että islantilaiset arvostavat omaa rotuaan ja he osaavat markkinoida sitä. Suomessa tilanne on päin vastoin. Ajatus sinänsä ei ole mahdoton. – Mutta tässäkin asiassa minä uskon teihin naisiin. Ravimiehet ajattelevat viennin kohdalla korkeintaan oriin spermaa, jonka he ilomielin myisivät Pohjoismaihin käytettäväksi yhteispohjoismaiseen rotuun, hän huokaa. |
|
Mitä minä saan, jos liityn suomenhevosliittoon? Tämä kysymys jäi soimaan viime kuninkuusraveista Turussa, kun ihmiset kävivät tutustumassa Suomenhevosliiton kojuun. Valitettavasti en voinut luvata suuria etuisuuksia ja bonuskortteja, vaan saatoin vain tarjota vastakysymyksen: Mitä suomenhevonen saa, kun liityt suomenhevosliittoon? 