www.suomenhevonen.info

SuomenhevosSanomat 1/2003 Kysy lehteä sihteeriltä!

Suomenhevonen tarvitsee tukitoimia

Vuoden suurimman ravitapahtuman aattona hevosharrastajat ja -kasvattajat ovat huolissaan suomenhevosen tulevaisuudesta. Suomenhevosoriiden astutusmäärät ja sen myötä suomenhevostammojen varsamäärät laskevat jatkuvasti. Samanaikaisesti maaseudun elinkeinorakenne muuttuu nuorten luopuessa maatilan pidosta. Hevostalous ja -kasvatustoiminta olisi nähtävä yhtenä mahdollisuutena maaseudun elävöittämiseen. Suomenhevosen pelastamiseksi tulisi valtiovallan ja Suomen Hippoksen pikaisesti käynnistää tukitoimet. Esimerkiksi 1000 euron kertakorvaus jokaisesta syntyneestä varsasta peittäisi astutus- ja varsomiskuluja ja kannustaisi nuoria mukaan kasvatustoimintaan.

Suomenhevonen on pitkäikäinen monikäyttöhevonen. Sen luonne, rakenne, kestävyys ja liikkeet soveltuvat ravin ohella mm. ratsastukseen, vaellukseen, terapiakäyttöön, ajelutukseen ja erilaisten hevosmiestaitojen opiskeluun. Suomenhevosen ominaisuuksia tulisi markkinoida laajemmin ja tehokkaammin.

Opetus- ja koelähtöjärjestelmä on osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi nuorille hevosille. Raviratojen tulisi huolehtia, että nuorille ikäluokille rajattuja matalia sarjoja on riittävästi. Kysynnän ja tarjonnan olisi kohdattava raviurheilussakin, ja Suomen Hippoksen tulisi kontrolloida tämän toteutumista. Vuoden 2003 loppuun mennessä keskusjärjestön tulee selvittää kylmäverihevosten kilpailuoikeudet eri pohjoismaissa. Avoimen luokan pohjoismaiden kylmäverimestaruuskilpailu vuorovuosin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa kehittäisi kylmäveriyhteistyötä ja nostaisi suomenhevosen arvostusta. Uusi laukkasääntö on herättänyt kiivastakin kritiikkiä niin alan ammattilaisten kun harrastajien keskuudessa. Suomenhevosliitto vastusti uutta sääntöä, ja ilmaisi kantansa myös Suomen Hippokselle. Liitto seuraa edelleen tilannetta. Lopullinen vaikutushan nähdään vasta, kun uutta sääntöä on sovellettu jonkin aikaa.

Lahden kuninkuusravien järjestäjille kiitokset kuninkuuskilpailujen osalähtöjen palkintojen korottamisesta. Tulevaisuudessa tulisi huolehtia maamme tärkeimmän ravitapahtuman palkintotason saattamisesta arvoiselleen tasolle. "Hymyhuulin" jäämme seuramaan säilyvätkö aiemmat hallitsijat vallassa vai "singahtaako" joku "vinkku" yllätykseen. Nautinnollisia lukuhetkiä SuomenhevosSanomien2003 parissa. Kiitokset kaikille lehtemme tukijoille ja ilmoittajille.

Ite tehty

Suomenhevosliiton teema on tänä vuonna ollut nuori suomenhevonen.
Ei riitä, että alan miehet ja naiset kasvattavat suomenhummia, jotain niillä pitää myös tehdä.

Hevosharrastuksessa on aina kyse harrastuksesta, ja mahdollinen menestys esimerkiksi raviradalla tai kansallisilla ratsukentillä, on vain unelma, jota kohti on mukava pyrkiä.

Tosiasia on, että luonteikkaan suomenhevosen kanssa saa hevosharrastaja olla tyytyväinen, jos onnistuu tekemään kelpo kilpahevosen. Sellaisen, jonka kanssa on mukava matkata kisoihin.

Hevosurheilu antaa harrastajalle elämyksiä, joita ei voi ja myöntää täytyy, että juonikkaan tamman laitossa kasvavat hevonen ja ihminen rinta rinnan. Mitään ei saada ilmaiseksi, mutta onpa toisaalta tullut opittua yhtä ja toista nuoren hevosen kanssa puuhastellessa.

Kun muutama vuosi sitten tuli ajankohtaiseksi oman ravihevosen hankinta, saivat tutut suomenhevosmiehet puhuttua aloittelevalle raviharrastajalle järkeä siinä määrin, että seitsenvuotiaan laukkurin sijasta ostimmekin varsan. Tosin varsa ehti jo kolmivuotiaaksi ennen kuin sen haimme, joten hiukan vanha se oli opetettavaksi. Kun muutama viikko sitten syntyi ensimmäinen oman tamman varsa, voi jo kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että enää ei tulisi mieleenkään ostaa valmista.

Kun se ite tehty on niin mukava.

Ilman huumoria ja kykyä katsella maailmaa hieman laajemmasta näkökulmasta, tästä harrastuksesta ei tulisi mitään. Hevosurheilu on ikuista pohdintaa, ja vaikka tammaa on joskus tullut laitettua traileriinkin kolmisen tuntia, koskaan ei ole tehnyt mieli myydä eläintä. Toki puheissa on vilahdellut kriittisimmillä hetkillä lahti-sana, ja nyt en tarkoita kuninkuusravipitäjää. Kun eläin nykyään marssii koppiin niin että kolina käy, voi omistajakin sanoa tietävänsä jotain hevosen psyykestä.

Oma on aina kaunis ja paras, puhutaanpa sitten lapsista tai hevosista. Naisena minun on vaikea ymmärtää kanssaharrastajaa, joka ensisanoikseen moittii hevosta lihavaksi tai kauhistelee vanhempien sukua. Kun hevosihmistä ja hevoshulluutta ymmärtää vain toinen samanmoinen, harrastetaan ja tehdään tätä työtä yhdessä, toinen toistamme kunnioittaen. Jokainen joka ostaa tai omistaa suomenhevosen on kiitoksen ansainnut. Jokainen joka astuttaa tammansa, on kiitoksen ansainnut. Jokainen, joka kantakirjaa oriinsa ja tarjoaa sen siitokseen, on kiitoksen ansainnut.

Kiitos!
....................................................................................

Kunkkarit on ansaittava

Kuva ja teksti: Tiina Ruotsala


Vaikka Risto Tupamäkeä naurattaa, hän on itseasiassa aika vihainen

Risto Tupamäki erosi äskettäin sekä ravivalmentajain liitosta että hevosen omistajain liitosta. Syynä on Suomen Hippoksen hallituksen maaliskuussa hyväksymä uusi laukkasääntö, joka on yhtäläinen lämminveriselle ja suomenravurille. Tupamäen mielestä päätös on täysin käsittämätön teko. Uuden säännön mukaan hevosen juoksu hylätään aina, kun hevonen laukkaa tai menee peitsiä loppusuoralla enintään 20 metriä.

Tupamäki kokee, etteivät kummatkaan liitot ymmärrä omaa etuaan, kun eivät tehneet mitään estääkseen laukkasäännön käyttöönottoa suomenhevosen kohdalla. Vaikka ravurijalostus on tehnyt suomenhevosista yhä varmempia juoksijoita, tosiasia on, että laukkaamaton suomenravuri on edelleen harvinaisuus. Esimerkiksi Tupamäen valmennettavista vain pari kolme ei ole laukannut ikinä startissa. Tupamäen mielestä laukkasääntö on kohtalokas suomenhevoselle, sillä esimerkiksi Kuninkuusraveissa uusi sääntö saattaa tipauttaa "parhaan" hevosen leikistä ja jalo kilpa muuttuu arkailevaksi taktikoinniksi.

- Ja ajatellaanpa jotain pohjoisemman Suomen ravuria, joka käy muutaman kerran Vermossa ja juoksu hylätään loppusuoran laukkaan. Kyllä siinä omistaja miettii muutaman kerran lähteäkö vetämään hevostaan Vermoon saakka, vai jäädäkö kilpailemaan lähemmäksi, vaikka palkinnot ovat pienemmät. No, sarjat eivät täyty ja sitten voidaankin jo vähentää suomenhevosten sarjoja, koska niihin ei saada hevosia.

Tupamäen mielestä hevosten omistajien ja alan ammattilaisten lisäksi tilanteesta kärsivät myös pelimiehet, ja kun suomenhevoslähtöjä ei pelata, niin jokainen tietää, mitä siitä seuraa...

Risto Tupamäki on tyylipuhdas suomalainen hevosmies. Tunnetun hevosmiehen Tauno Tupamäen poika ja isänsä työn jatkaja, ei tosin hevoskauppias, vaan sukutilan isäntä, valmentaja ja ravikuski. Risto Tupamäki on myös tunnettu suomenhevosmies, vaikka Tupamäen tilalla on ollut myös lämminverisiä 1960-luvun lopulta saakka, jolloin Tupa-Tauno toi Moskovan hevoshuutokaupasta talliin ensimmäisen lämminverisen.

Vaikka tarkoitus on puhua ylipäätään suomalaisesta hevosmiestaidosta, Tupamäki annattaa Suomen raviratojen sarjamäärittäjille täydeltä laidalta. Laukkasääntö harmittaa ja yhtä suuri ongelma on sekä typerät sarjamääritykset että suomenhevoslähtöjen vähyys.

Tupamäki ei ymmärrä, miksi esimerkiksi järjestetään talviaikaan sarjoja neli-viisivuotiaille ikäluokkahevosille. Eihän niihin saada osanottajia. Mutta nollasarjoja saisi pistää vaikka kolme yhteen iltaan, ja ne kyllä täyttyisivät. Vaan niitähän ei laiteta. Ja sitten on hyvä julkisesti kiukutella kun suomenhevosia "ei riitä" sarjoihin.

Erityisesti Tupamäki kritisoi eteläsuomalaisia raviratoja. Hänen mielestään suomenhevosia vähätteleville radoille ei saisi myöntää lainkaan oikeutta järjestää Kuninkuusraveja! Radan toimihenkilöiden on tekopyhää väittää arvostavansa suomenhevosta, kun rata ottaa järjestettäväkseen kuninkuus- ravit. Rahan takia niitä kunkkareita järjestetään - ei suomenhevosen. Kuninkuusravit tuovat järjestäjälle sellaisen lottopotin, että niihin kannattaa satsata, vaikka järjestäjien mielestä suomenhevosen voisi siirtää takaisin korpiin puita kiskomaan.

Kun suurkilpailuissa juostaan kaksi suomenhevoslähtöä, mutta neljä ponilähtöä, ollaan Tupamäen mielestä todella pahasti hakoteillä. Ja miksi ihmeessä Kuninkuusravien, suomenhevosen juhlatapahtuman, maskotiksi valitaan Shetlannin-poni?

Heikot sarjamääritykset vaikeuttavat Tupamäen työtä henkilökohtaisestikin. Sopivia sarjoja metsästävä valmentaja voi viedä raveihin yhden korkeintaan kaksi valmennettavaa, ja seuraavana iltana on taas toisaalla passeli sarja yhdelle valmennettavalle. Niinpä mies kiertää hevostensa kanssa raveissa lähes joka ikinen päivä (käytännössä ilta), ja se kuluttaa.

Silti mies ei haluaisi vaihtaa työtään mihinkään muuhun, vaikka joskus yöllä kahden kolmen aikaan kotiutuvan mieleen sellainenkin ajatus saattaa hivuttautua. Poikasena raveista saatu hengenpalo ei ole laimentunut, vaikka Tupamäen kommentit nykymenosta ovatkin synkänpuoleisia. Tupamäki valmentaa pääasiassa suomenhevosia ja sanoo, että hänestä suomen humma ei ole lämminveristä työläämpi valmennettava. Ei ainakaan Tupamäen kotitilalla.

- Lämminverinen kaipaa enemmän hiittivalmennusta, ja me emme asu radan vieressä. Jos hevosia pitäisi lastailla autoon ja ajaa radalle hiitille, niin siihen vasta aikaa kuluisi.

On ihan pakko kysyä, periyttikö Tupa-Tauno hyviä hevosmiehiä vai kasvoivatko pojat, Risto ja nykyään eläinlääkärinä toimiva Antero, hevosten keskellä alan miehiksi.

Risto Tupamäkeä kysymys hieman huvittaa, ja hän toteaa, että kyllähän siihen kasvettiin, kun hevosia tuli ja meni, ja isä pisti pojat töihin. Mutta toisaalta pojalle ei koskaan kasvanut kapinamieltä isää ja hevosia kohtaan, vaan työ oli mieluista ja raveihin oli pakko päästä, vaikkei auton hyttiin mahtunutkaan. Kun autossa oli täyttä, matkasivat pojat hevosten kanssa - nurkumatta.

Kaikki eivät kanna lapsuuden raveista yhtä hyviä muistoja. Millainen oli isä, kun hevonen oli juossut heikosti? Raivosiko ja purkiko pahaa mieltä hevoseen ja poikiin? Risto Tupamäki vastaa isä-Taunon opettaneen pojilleen sen, ettei hevosta kannata rankaista, jos juoksu ei mene hyvin. Yhtä hyvin se on hoidettava startin jälkeen, kävelytettävä riittävästi ja huollettava kotimatkalle. Sen sijaan kotimatkalla kyllä pohdittiin, mistä johtui, ettei menestystä sillä kertaa tullut.

Senkin isä opetti, että tallissa ei huudeta ja mäiskitä hevosille, ne vain stressaantuvat. Sellainen on todellinen hevosmies, joka hallitsee ison eläimen hiljaisella äänellä. Mitä hiljaisemmin hevoselle puhuu, sen tarkkaavaisemmin se kuuntelee. Toki hevosen kanssa on oltava määrätietoinen ja kovakin. Tupamäki naurahtaa, että sopivasti hankalan suvun idiootille ei paljoa parane mennä kuiskuttelemaan.

Suomalainen hevosmiestaito on Risto Tupamäelle itsestäänselvyys ja hänen mielestään se ravipuolella ymmärretään. Hyvä ravuri on toimiva hevonen radan ulkopuolellakin. "Amerikkalaiset hevoskuiskaajat" operoivat lähinnä ratsupuolella. Mitenkään amerikkalaista hevosmiestaitoa väheksymättä on kuitenkin todettava, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäksi. Tupamäki kehuu myös suomalaista alan koulutusta. Hevosalan oppilaitoksista valmistuneet ovat yleensä taitavia ja työteliäitä nuoria.

Tauno Tupamäen opit toimivat vielä tänäkin päivänä. Isä opetti Ristolle, että nuorelle hevoselle on ensin ajettava kunnon pohjat ennen kuin sillä lähdetään kellon kanssa radalle katsomaan lujaako eläin kulkee. Ja ne ensimmäiset startit pitäisi ajaa niin, ettei hevonen joudu aivan kaikkea radalla antamaan.

Olisiko isän opeissa jotain sellaista, joka ei enää tänä päivänä päde?
Hetken mietittyään Tupamäki vastaa, että ehkä tänä päivänä starttihevosia ei enää treenata yhtä kovasti kuin isän aikana, mutta mitään muuta hän ei osaa sanoa.

Ikäluokkahevosia

Nuoret ikäluokkahevoset kiinnostavat yleisöä ja saavat alan harrastajankin haaveilemaan hevosesta, "joka elättää itsensä". Ei siinä mitään, Tupamäen valmennettava Tsunami on yksi näistä tämän vuoden nuorista tykeistä. Silti mies toivoo, etteivät ikäluokkalähdöt sokaisisi täysin alan harrastajia, vaan edelleen arvostettaisiin myös suomenravurin kestävyyttä.

Tupamäki muistuttaa, että väärin ajettuna nuori suomenhevonen menee palasiksi. Sen sijaan opetuslähtösysteemi ei suomenjuoksijaa hajota, jos hevosen ajo aloitetaan riittävän ajoissa. Hän kiittelee opetuslähtöjen innostaneen nuorten hevosten tekoon.Tupamäki muistuttaa, että yhtä lailla neli-viisivuotiaana treeniin tuleva suomenhevonen menee rikki, jos se halutaan nopeasti radalle.

Risto Tupamäki sanoo, että hänen isällään Tauno Tupamäellä oli loistava hevossilmä. Isä arvosti hevosessa vireyttä ja hyvää liikettä ja uskoi luontaiseen liikkeeseen enemmän kuin kengitykseen. Joillekin hevossilmä on lahja, ja jotkut sen oppivat ajan kanssa.
........................................................................................

Nisosen raviperheelle suomenhevonen on luonnollinen kumppani

Teksti ja kuvat Satu Vento


3-vuotiaan hoviarilaisen Basson kanssa poseeraavat Lauri (vas.),
Esa, Ville, Olavi ja Matti Nisonen.

Nisosen sukutilalla Taipalsaaren Vehkataipaleella on kasvatettu suomen hevosia jo 1800-luvulta lähtien. 1920-luvulla alkoi kilvanajo Iivari Nisosen toimesta, lähinnä tammalla Vauhdin-Kiri. Iivarin poika Suune jatkoi raviurheiluharrastusta 40-50-luvulta lähtien ajokkeinaan mm. 36,4-ennätyksen saavuttanut Vauhdin-Kirin tytär Pauhu sekä tämän orijälkeläinen Hätävara (26,1a). Suune Nisonen osallistui Hätävaralla useita kertoja sekä haasteajoihin Etelä-Karjalan joukkueessa että kuninkuusajoihin sijoittuen parhaimmillaan neljänneksi.

Tänä päivänä tilaa isännöi Olavi Nisonen, jonka tallissa seisoo hevosia 14 kappaletta. Lauri ja Esa Nisonen ovat myös aktiivisesti hevostouhussa mukana. Lauri toimii Lappeen raviradan toimitusjohtajana ja Esa omistaa kaksi hevosta sekä valmentaa, hoitaa ja kengittelee. Molemmat ovat ajaneet aikanaan ravikortin mutta eivät ole aktiivisesti ajaneet kilpaa.

Myös nuorempi polvi jatkaa hevosten parissa. Olavin pojat Ville ja Matti ovat molemmat suuntautuneet hevosalalle eikä kumpikaan osaa kuvitella tekevänsä mitään muuta. Ville valmistui vuosi sitten Ypäjältä hevosen hoitajaksi ja tällä hetkellä Suomessa majaileva Matti on hankkinut työkokemusta ulkomailta. Pariisista Anders Lindqvistin hommista Matti kävi välillä Suomessa suorittamassa armeijan ja yhden puhelinsoiton ansiosta viikon lomareissu Ranskaan kääntyikin yli vuoden työrupeamaksi. Ranskasta Matti siirtyi Ruotsiin Stefan Melanderille ja nuoren miehen suunnitelmissa on palata sinne elokuussa. Myös Esan tytär Annika on ajanut ravikortin ja ollut Saksassa hevostallilla töissä.

Ei risteytykselle

Suomenhevonen on aina ollut Nisosille luonnollinen kumppani, vaikka lämminverisiäkään ei missään nimessä väheksytä. Metsätöitä tehtiin pitkään suomenhevosilla vaikeissa maastoissa, vaikka koneitakin olisi ollut käytössä. Lujaluonteisia suomenhevosia laittelemalla oppii tulemaan toimeen myös lämminveristen kanssa.

Uuden pohjoismaisen kylmäverirodun luomiselle suomenhevosta risteyttämällä Nisoset sanovat yksimielisesti ei.

- Suomenhevonen olisi tuhottu, jos aletaan risteyttää, toteaa Esa Nisonen. Sen sijaan yhteisten pohjoismaisten kylmäverilähtöjen järjestämiseen suhtaudutaan myönteisesti, kunhan se tapahtuu tasapuolisesti kaikissa maissa.

Tunnetuin Nisosilla majailevista hevosista lienee 23,3-ennätyksinen periyttäjäori Hovi-Ari, jonka tammakiintiö tälle kesälle on jo täyttynyt. Hovi-Arin ensimmäinen ikäluokka syntyi 1998 ja jälkeläiset ovat juosseet yhteensä yli 150 000 euroa. Ori on itsekin ollut treenissä ja syksyllä näkee palaako se vielä radoille. Muita starttihevosia ovat mm. Suikun Eron veli Eroosio, 23,7-aikainen Orion Hagby sekä lupaava 4-vuotias Åsmond Hagby. Tulevaisuuden lupauksia ovat hoviarilaiset 3-vuotias Basso ja 1-vuotias Viikuna Vaara sekä Turon Palman 3-vuotias puolisisko Tähti-Palma.

Nisosen hevoskalustosta huomaa, että sukuihin on satsattu. Kilpahevosen tärkeimpänä ominaisuutena mainitaan hyvä juoksupää.

- Se kaunis hyvärakenteinen hevonen ei välttämättä ole ensimmäisenä maalissa, sanoo Lauri Nisonen. Myös oikealla hevosen käsittelyllä on vaikutuksensa juoksijan menestykseen, ja pitkäaikainen kokemus suomenhevosista opettaa sen että oikotietä menestykseen ei ole, vaan suomenhevosen valmennus kilpailukuntoon on pitkäjänteisyyttä ja kovaa työtä vaativa operaatio. Hyvä sukukaan ei aina takaa sitä että hevonen menestyy, mutta silloin on ainakin paremmat mahdollisuudet onnistua.
.....................................................................................

Huippuvarsa on syntynyt juoksijaksi

Heikki Torvinen ajaa yhtämielellään lämminverisiä kuin
taustalla starttiin kiiruhtavia "jääkarhuja".

Ei hyvää juoksijaa tehdä. Hyvä hevonen syntyy; ikäluokkavarsa on lahjoiltaan ikäluokkavarsa ja on valmentajan onni, jos talliin osuu kovemman luokan tykki. Näin tuumii Suomenhevosliiton vuoden 2002 nuoren suomenhevosen tekijäksi valitsema valmentaja Heikki Torvinen kun häneltä kysyy, millaiselta tuntuu saada I.P. Vipotiinan kaltainen tamma treeniin.

Mutta toki hän myöntää, että ihmiselläkin on osuutensa. Ei laitumelta radalle tuotu varsa mihinkään mene, jos sitä ei ensin opeteta tavoille ja valmenneta starttikuntoon.

Torvisen tallissa on valmennettavia molemmista roduista. Suunnilleen puolet ja puolet on suomenhevosten ja lämminveristen suhde, ja molemmat ovat luonnollisesti yhtä mieluisia leiväntuojia. Mutta nyt puhutaan suomenhevosista.

Torvinen sanoo, että sen parinkymmenen vuoden aikana, jonka hän on alalla toiminut, on suomenjuoksijassa tapahtunut selvä muutos. Ravi käy helpommin, ja radalle tullaan yhä nuorempina ja nopeampina. Toki tällä on myös hintansa. Moni potee huippu-urheilijan vaivoja, ja juoksu-ura saattaa jäädä lyhkäisemmäksi. Silti Torvinen uskoo, että Liptuksen kaltaisia tervejalkaisia veteraaniravureita pätkyttää raviratoja tulevaisuudessakin.

Juoksija syttyy vanhemmassakin

Mutta ei suomenjuoksija tarvitse olla ikäluokkahevonen tullakseen hyväksi urheiluhevoseksi. Suomenhevosessa on mahdollisuus, vaikka se ei kolmi-nelivuotiaana vielä vaikuttaisikaan miltään tykiltä.

Suomenhumman hidas kehitys on samalla kuin vakuutus. Suomenravuri voi syttyä vasta kuusi seitsemänvuotiaana ja silti tuoda radoilta vaikka miljoonan, jos nyt puhutaan voittosummista markoissa. Suomenhevosen kohdalla Torvinen ei herkästi tuomitse vaikeatakaan tapausta. Jos rakenne on kunnossa ja suku kohdallaan, niin ei valmentaja kovin helposti lähde uran alussa takkuaavaa suomenravuria suosittelemaan vaikkapa ratsuksi. Mutta jos ravi ei maistu eikä luonnistu ja rakennekin on esteenä, niin sitten kannattaa pohtia joko harrastuksen tai hevosen vaihtoa.

Sinänsä suomenhevosen ei tarvitse olla mikään ikäluokkamenijä selvitäkseen opetuslähdöstä. Ja yleensä opetuslähdön päälle kiristetään vielä koelähtö. Näin useimmat tekevät.

Torvinen kehuu opetuslähtösysteemiä, joka on pieni mutta tehokas porkkana saada hevosia käyttöön kasvattajien laitumilta. Ja systeemi on niin inhimillinen, ettei suomenhevosenkaan kohdalla voi puhua liian aikaisesta radalle tuonnista. Torvinen myös muistuttaa, että jos nuoren hevosen menossa alkaa näkyä selviä ongelmia, kannattaa hevonen oitis siirtää lepoon. Viikosta reiluun kuukauteen laitumella vietetty aika voi tuoda ravin takaisin. Väkisin ei hevosta radalla kannata pyörittää.

Kertaus on opintojen äiti

Miten Torvinen sitten nuorta hevosta kouluttaa? Malttaako 25-paikkaista tallia Jämsän raviradan kupeessa pyörittävä mies opettaa varsan seisomaan, ja millä kiireellä työtä tehdään? Ensimmäiset hevosoppinsa Matti Riihijärveltä ammentanut Torvinen vakuuttaa, että kyllä hänen tallissaan varsat opetetaan sekä seisomaan että peruuttamaan, ja vasta kun varsa toimii hyvin takaa-ajettaessa, se pistetään aisoihin.

- Minulla on kotona sellainen viiden kepin rata. Kun sen voi varsalla takaa ajaen pujotella ilman apureita, on hevonen valmis kärryjen eteen.

Luonne kulkee suvussa

Vihalla hevosia ei Jämsässä kouluteta, määrätietoisesti kyllä. Torvinen nauraakin, että hänen tallissaan kukaan muu ei saa olla pahalla päällä kuin mestari itse.

- Ja minä olen tosi harvoin kiukkuinen...

Torvisen mielestä pahantuulisena tai kiireisenä ei hevosella saisi lähteä lenkille lainkaan.

Varsan kanssa mahdollisimman onnistunut ajouran alku kantaa pitkälle. Pahempia onnettomuuksia ja säikäyksiä ei saisi sattua. Pelko on pakoeläimen päässä se kouluttajan pahin vihollinen. Torvisella on se onni, ettei hänen tarvitse nuoren hevosen kanssa lähteä seikkailemaan liikenteen sekaan, vaan tallin vieressä on omassa metsässä passeli lenkki ja ratakin on vieressä.

Mutta Vipotiinalle loimitus ei tunnu maistuvan?

- Kyllä se kotona toimii, mutta on luonteeltaan sekä kovapäinen että omapäinen, ettei malttaisi voittajakehässä seistä. Tietyt luonteenpiirteet kulkevat suvussa. Vipotiinan emäkin on malttamaton ja herkkä.


I.P.Vipotiina on lahjakkuus.

Ei heti kaikkea kehiin

Torvinen haluaa myös ajaa kouluttamillaan varsoilla ensimmäiset startit.
Hän myöntää, että maamme huippukuskit ajaisivat varmasti varsoilla paremmat sijat, mutta nuoren hevosen kohdalla merkitsee muukin kuin vain sijoitus. Käytännössä reissu on aloittelevalle hevoselle onnistuneempi vaikkapa seitsemännen sijan kanssa kuin kovalla väännöllä hankittu totosija.

Torvisen tallissa suomenvarsat pistetään aisoihin puolitoistavuotiaina. Kun varsaa koulutetaan, se pääsee "lenkille" joka päivä. Toisin sanoen toistolla opetetaan hevonen tavoille, lenkit sinänsä eivät ole pitkiä. Kun hevonen on toimiva, ajokertoja vähennetään ja nuorilla hevosilla ajetaan yleensä joka toinen päivä. Kaksivuotiaanakin varsat pääsevät vielä kesälaitumelle, mutta korkeintaan kuukaudeksi.

Torvinen pitää hevosistaan ajopäiväkirjaa ja tekee yleensä valmennusaikataulun viikoittain. Ajopäiväkirja helpottaa, jos ongelmia ilmenee.

Olisiko sitten suomenhevosen monipuolisen käytön ja taustan syytä, että se Torvisen mukaan tympiintyy herkemmin rataan kuin lämminverinen. Lisäksi suomenhevonen menee mieluummin kaverin kanssa. Yksinjuoksu ei maita läheskään kaikille.

- Jos suomenhevonen kyllästyy ravurinuraan, sitä on todella vaikea saada syttymään uudestaan.

Suomalainen hevosmiestaito on korkea ja suomalaiset osaavat kouluttaa toimivia hevosia. Torvisen tallissa on nykyään muutama ranskalainen ravuri ja ne ovat aika haasteellisia työkavereita. Torvinen tuumii, että ranskassa täytyy myös olla hyviä hevosmiehiä, kun maan oma rotu ei vaikuta mitenkään yksinkertaiselta menijältä.

Torvinen on sitä mieltä, että jos osaa tehdä suomenhevosen radalle, saa kyllä lämminverisestäkin ravurin. Mutta lämpöisen raviradalle tuonut ei välttämättä onnistu suomenhevosen kanssa.

Torvinen myöntää, että jo suomenhevosten nollasarjoissa painellaan nykyään tosi lujaa. Erityisesti hän harmittelee tammojen kohtaloa. Jos tamma juoksee hieman enemmän rahaa se joutuu painelemaan kovissa lähdöissä ruunien ja oriitten kanssa. Torvinen sanoo, että tamma on juoksijana väliinputoaja, ja tammoille pitäisi saada enemmän omia sarjoja. Kunpa raviratojen sarjojen laatijatkin sen muistaisivat...

Sympaattinen hevosmies

Torvisesta saa sympaattisen ensivaikutelman jo puhelinkeskustelun aikana. Kun saavumme Killeriin kesäillan raveihin miestä tapaamaan, valistaa jo varikkoalueen portilla mies meitä, että Torvisesta on tehtävä kunnon juttu, sillä tämä on hyvä hevosmies.

Jämsänkoskelaisen ravimiehen ilta on aika rauhallinen. Ensin hän ajaa hyväksytyn opetuslähdön Juha Saarisen omistamalla ja valmentamalla Kaisan Piirrolla ja saa Korpilahden mieheltä lämpimät kiitokset kera pienen, litteän lahjan. Lämpöisten koelähdössä on ohjastettavana ranskalainen Jaguar Danover ja heti perään suokkien koelähdössä kolmivuotias Tuturi. Tuturin emä on Simolan Turu ja isä El Vihuri. Samasta emästä on viime vuoden ikäluokkatykki Tutuari, joten ei ihme, että koelähtö menee läpi niin että rapsahtaa. Orin omistaa mustasaarelainen Pentti Ylinen. Killerille ovat nuorukaisen koelähtöä tulleet seuraamaan myös kasvattajat Kalle Ainesjärvi ja Anna-Liisa Mikkola, joiden hymy on leveä kun jännitys on ohi ja tulos hyväksytty.

Illan starteissa ei ole omia, vain pari lainaa. Leppoisasti mies ajaa lainatkin ja ehtii vielä vaihtaa muutaman kannustavan sanan niiden omistajien kanssa. Viidennen lähdön jälkeen mies ehtii juttelemaan, sillä työntekijät huoltavat omat valmennettavat suihkuun ja kuorma-autoon kotiinlähtöä odottelemaan. Omista huolehtivat työntekijät Lasse Pasinen ja Hanna Syvänen, joita molempia Torvinen muistaa kehua heti esittelyssä.

Torvinen ei ole hevosmiehen poika, vaan eaveihin ja tallille kolmetoista - kesäisen Heikin houkutteli luokkakaveri. Sille tielle mies jäi, vaikka kävikin hankkimassa ammattikoulusta levyseppähitsaajan eli "kunnon" ammatin. Eikä tästä opista haittaa ole vaikkapa hakaputkia tai hevosenkenkiä hitsatessa. Ravialan oppinsa Torvinen on hankkinut työskentelemällä muun muassa Allan Korven, Pekka Korhosen, Anssi Niinisen, Tapio Perttusen ja Mikko Mannisen talleissa, joista viimeksi mainittu toimi Tanskassa.

Torvinen ei sen kummemmin osaa sanoa, mikä hevosissa viehätti niin, että harrastuksesta tuli ammatti. Ehkä syynä vain on eläinrakkaus, jonka kolmen lapsen isä uskoo periyttäneensä lapsiinsakin.