www.suomenhevonen.info

SuomenhevosSanomat 1/2005 Kysy lehteä sihteeriltä!

Kalalahti uskoo Suomenhevoseen

Ypäjän Hevosopiston toimitusjohtaja Hannu Kalalahti ei suinkaan ole hevosmies sen vuoksi, että hän on töissä Ypäjällä. Yllätys, yllätys lopullisen sysäyksen hevosharrastukseen aina kilparatoja myöten antoi oma vaimo, joka ilmoitti aviomiehensä  salaa valjakkokilpailuun. Kilpailu järjestettiin ensimmäisen suomenratsujen tapahtuman yhteydessä syyskuun alussa vuonna 2002. Hannu Kalalahti oli kisassa toinen ja näin ollen oli "pakko" jatkaa kilpailemista.
Aivan kylmiltään Kalalahti ei kuitenkaan kärryille istahtanut:
– Olen maalaistalon poika Ypäjältä. Kotona oli kaksi suomenhevosta, joilla tehtiin peltotyöt. Nuorena poikana ajoin heinäharavaa ja heinää kärryillä latoon sekä tein muitakin kevyempiä hevostöitä. Siihen aikaan hevosmiehet olivat miehiä eikä naisväki edes tullut talliin. Hevosopisto tarjoaa työntekijöilleen ratsastuksen alkeiskurssin, jonka minäkin kävin, mutta varsinainen hevosharrastukseni alkoi kuitenkin puolison hevosten myötä.
Työssään Kalalahti keskittyy aivan muihin asioihin kuin hevosiin. Hän toteaa, että Ypäjällä ei kuitenkaan voi olla tapaamatta hevosia päivittäin, vaikka käytännössä työpäivät kuluvat pääosin muiden asioiden ympärillä. Vapaa-aika kuluu kuitenkin hevosten parissa. Mies on Forssan raviradan hallituksen puheenjohtaja ja perheellä on myös oma talli.
–  Meillä on puolison ja hänen siskonsa ja siskon miehen kanssa Loimaalla Suomenhevoskeskus Loimihaka, jossa on 25 tallipaikkaa ja 12 omaa suomenhevosta, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä.
Kipinä kilpailemiseen jäi alun pakkokisasta ja nykyään Kalalahti kilpailee kansallisella tasolla suomenhevosilla yksikkö- ja pariluokissa.
– Oma suomenhevosparini on tällä hetkellä ainoa valjakkokisoissa kilpaileva suomenhevosparivaljakko koko valtakunnassa. Parin muodostavat äiti ja tytär eli Hilske ja Hilma-Liina. Mainittakoon, että Hilma-Liinan tammavarsa Hippu-Liina on voittanut valtakunnallisen varsanäyttelyn sekä yksi- että kaksivuotiaana vuosina 2003 ja 2004.
Pörssiyhtiöstä Hevosopistoon
Hannu Kalalahti oli pitkään poissa Ypäjältä isojen suomalaisten pörssiyhtiöiden palveluksessa. Hän muutti takaisin synnyinmaisemiin  Ypäjälle vuonna1992 ja kävi aluksi töissä Janakkalassa. Kun Hevosopisto Oy haki toimitusjohtajaa seuraavana vuonna,  pani Kalalahti paperit vetämään ja tuli valituksi.
– Minua ei suinkaan valittu hevosmiehenä vaan lähinnä yritysjohtajana. Toimitusjohtajan tehtävä on hyvin keskeinen toiminnan kehittämisessä. Toimintaa kehitetään koko henkilökunnan ja johtokunnan sekä hallituksen kanssa. Mielestäni koskaan ei olla riittävän hyviä. Aina löytyy kehitettävää niin opetustoiminnan, muun toiminnan ja opiskelijoiden viihtyvyyden parissa. Uusia investointejakin aina tarvitaan.
Muutamia vuosia sitten Kalalahti antoi markkinoinnin ja yritystoiminnan opetusta opiskelijoille. Nykyään hänellä ei enää ole oppitunteja.
Kalalahti kehuu Hevosopiston opiskelijoita. Hänen mielestään opiskelijat ovat innostuneita ja sitoutuneita.
– Odotukset ovat kovat, sillä hevosala on kasvava ala. Tietysti aina on poikkeuksiakin opiskelijoiden joukossa.
Kalalahden mielestä alaa opiskelemaan tuleva nuori osaa myös arvostaa ja kunnioittaa kotimaista rotua. Ypäjällähän suomenhevonen kuuluu maiseman kuin sen kuuluisa emäntä aidanpolulle. Kalalahti pitääkin suomenhevosen roolia Ypäjän Hevosopistossa hyvin tärkeänä.
– Käytössämme on paljon suomenhevosia ja henkilökunnassa useita vahvoja suomenhevosihmisiä. Olemme pari vuotta sitten käynnistäneet jo perinteisen Suomenratsujen kuninkaalliset-tapahtuman elo-syyskuun vaihteessa. Tapahtuma on saanut erittäin innostuneen vastaanoton suomenhevospiireissä kautta maan. 
Suomenhevosen  tulevaisuus Ypäjällä on taattu, mikäli on Kalalahtea uskominen. Hänen mielestään rodun rooli oppilaitoksessa vain kasvaa.
– Entistä enemmän olemme käyttäneet suomenhevosta opetuksessa myös ratsupuolella.
Täysverinen suomenhevosmies
Kalalahden haastattelun edetessä käy ilmi, että tässä on vahvasti suomenhevosmies ja suomenhevosihmisiä on koko Kalalahden perhe. Niinpä ei ole epäillyistäkään siitä, etteikö Forssa ansaitsisi kuninkuusravejaan vuonna 2006. Kalalahti, jos kuka, uskoo suomenhevosen tulevaisuuteen myös maamme raviradoilla.
– Väitetään, että suomenhevosen asema raviurheilussa on uhattuna. Itse en tähän usko, onhan suomenhevonen maailman nopein kylmäverirotu ja myös monikäyttöisin.
Kalalahti muistuttaa kuitenkin, että hevoskasvatuksessa lepää koko hevosurheilun perusta.
– Ilman vahvaa hevoskasvatusta ei voi olla kehittyvää ravitoimintaa. Siksi on erittäin tärkeätä, että suomalaisen ja suomenhevoskasvatuksen toimintaedellytyksiä selkeästi parannetaan. Kasvatus ei saa olla vain hyväntekeväisyyttä!
Koko Forssan seudun raviurheilun nykytilaan ja tulevaisuuteen Hannu Kalalahti suhtautuu erittäin optimistisesti.
– Forssan seudun raviurheilun nykytila on vahva. Forssassa sijaitsee tämän valtakunnan suurin ravivalmennuskeskus, jossa on lähes kolmesataa hevosta. Lisäksi lähikunnissa on suuri määrä valmentajia ja valmennettavia hevosia. Tulevaisuus on vahvasti positiivinen.
Myös Forssan raviradan toiminnasta on radan hallituksen puheenjohtajalla pelkkää hyvää kerrottavana.
– Raviradan toiminta on toiminnanjohtaja Henrikki Halmeen aikana kehittynyt positiivisesti ja onhan meillä kuninkuusravit ensi kesänä.
Hannu Kalalahti muistuttaa, että kuninkuusravit ovat suomalaisen hevosurheilun hienoin näyteikkuna, joka kerää koko ajan lisääntyvän määrän katsojia. Kuninkuusraveista on tulossa niin suuri tapahtuma, että tulevaisuudessa pienemmille järjestäjille voi tulla rimakauhu.
Forssa ja radan toiminnanjohtaja odottavat innolla ensi kesää. Mitäpä muutakaan näin positiiviselta mieheltä voisi vastaukseksi odottaa, kun ilmaan heitetään kaksi sanaa 2006 ja kuninkuusravit:
– Vuoden 2006 kuninkuusravit Forssan Pilvenmäellä ovat raviradan nousujohteiselle tulevaisuudelle tärkeät ja tulevat taas kerran olemaan suurimmat ja hienoimmat kuninkuusravit.

Tiina Ruotsala, teksti
Kaisa Kähö, kuvat,
Ypäjän Hevosopisto
.......................................................................................

Kantakirjaus tarpeellinen

On hienoa, että Suomessa toimii Aino Ilvosen kaltaisia hevosihmisiä, jotka eivät ole antaneet suomenhevosen laman kourissa periksi, vaan ovat jaksaneet jatkaa kasvatustyötä kaikesta huolimatta. Suomen pienhevosia kasvattava Aino Ilvonen palkittiin pitkäjänteisestä ja uraauurtavasta työstään viime maaliskuussa. Tuolloin hänelle ojennettiin Suomen Hippoksen hopeinen ansiomerkki pienhevosten kasvattamisesta.
Aino Ilvosen A.T. -hevoset ovat tunnettuja ratsuja, joten ensimmäistä kertaa ansiomerkki ojennettiin ravipiirien ulkopuolelle. Ilvosen työ tunnustetaan kuitenkin paikkakunnan ravimiesten keskuudessa, sillä heidän aloitteestaan Kymen-Karjalan hevosjalostusliitto haki Ilvoselle hopeista ansiomerkkiä.
Ensimmäisen pienhevosensa 1970-luvun lopulla hankkineen Ilvosen sinni meinasi loppua 1980-luvun puolivälissä, jolloin suomenhevosen arvostus oli alimmillaan. Tuolloin hänet sai jatkamaan Ilmari Ojalan kannustus:
– Ilmari sanoin minulle, että älä lopeta. Kuka niitä pienhevosia sitten kasvattaa, jos sinä et niihin usko.
Onneksi Ilvonen uskoi Ojalaa ja jatkoi kasvattajana. Nyt A.T. hevoset ovat tunnettuja ja ylipäätään suomenratsun arvostus aivan eri lukemissa kun kaksikymmentä vuotta sitten.
Kasvattaja Aino Ilvonen sanoo suoraan, että moni jättää hevosen kantakirjaamatta silkkaa laiskuuttaan. kantakirjaus on kuitenkin yksi jalostuksen mittareista, ja hän sanoo suoraan, että kantakirjaamattomilla ei saisi tehdä EU-tukea oikeuttavia varsoja lainkaan.
– Sen verran ilkeä olen.
Kun Ilvonen aloitteli kasvatustoimintaa, tuli ostettua sellaisiakin tammoja, joita hän ei enää hankkisi. Pikku hiljaa kanta kuitenkin valikoitui ollen nyt maan parhaimmistoa. Kuudesta tammasta yksi on ensimmäisen ja loput toisen palkinnon kantakirjatammoja. Siitosoriitta Puntalan pienhevoset -tallilla on kaksi. Lisäksi tallilla on kaksi tuntiruunaa ja neljä jo myytyä pienhevosvarsaa, jotka pysyvät Ruokolahdella kolmivuotiaiksi.
Ilvonen iloitsee siitä, että tällä hetkellä pienhevoskasvattajan ei enää tarvitse kasvattaa omaksi iloksi, vaan lajilla on kysyntää ja sen arvostus on vain nousussa. Suomen ratsujen jäsen, joskus SUORA:n hallituksessakin istunut kasvattaja, tunnustaa SUORA:n työn merkittävyyden.
– Joskus kai sitä valitettiin, että pienhevoset olisivat jääneet jotenkin syrjään, mutta eipä siellä hallituksessa ole istunut pienhevosten edustajia. Ei minusta pienhevosia ole hyljitty sen kummemmin. Jos suoraan sanotaan, niin ei alkuvaiheessa ollut materiaaliakaan, Ilvonen tokaisee ja nauraa päälle.
Vaan eipä ole aina ravipuolellakaan pienhevosia arvostettu, vaikka kaikkien tuntema ori Liptus on yksi menestyksekkäimmistä suomenravureista. Ilvonen kertoo yhdestäkin seminaarista, jossa tunnettu kasvattaja haukkui pienhevoskasvattajia ja näiden saamaa olematonta tukea.
– Minä vastasin, että jos sinä sillä rikastut, niin saat minulta ne pennit, jotka Hippokselta saan.
Sekin on jäänyt mieleen, että pienhevosta ajokokeen kautta kantakirjannut kasvattaja kuuli kuskilta, että taasko näitä kissoja pitää ajaa. Tuolloin Ilvonen päätti, että hänen ”kissansa” eivät enää ajokokeeseen tule. Eivätkä ole tulleet.
Mutta nythän tilanne lienee toinen, kun kunniaa hakivat ravimiehet.
– Voi, on toki. Ja jos nykyään haluan opettaa pienhevosen ajolle, vien sen alan ammattilaisille (ravitallille) opetettavaksi.
Tekee mieli ihan kiittää Ilvosta, kun hän kertoo tahtoneensa pitää pienhevosjalostuksessa pohjan laajana. Ilvonen ei ole halunnut, että suvut sattuvat yksiin. Hän harmitteleekin, että esimerkiksi ratsujalostuksessa liian moni varsa tulee yhdestä ja samasta oriista.
Ilvosen mielestä suomenpienhevosen ihannemitta on 140-148 sentin välillä. Valitettavasti omatkin ovat välillä tahtoneet jäädä alle 140 senttiä, ja tällöin hän on hakenut oriilleen kookkaampia tammoja, lyhytrunkoisia ja kevytliikkeisiä.
Omaa mielenkiintoaan Ilvosen jalostukseen tuo musta väri.
– Hankin Korkeamäen Hannulta Lapualta aikanaan mustan tamman. Kantakirjasin Tosi-Mustan vuonna 1987, ja se varsoi sekä mustia että hopeanmustia jälkeläisiä.
Vaikka väri olisi aikamoinen myyntivaltti, Ilvonen ei lämpene ajatukselle.
– On minulla sellaisiakin, että vaikka hinta nousisi tähtitieteellisiin summiin, en myy.
Niinpä, kun katselee Ilvosen kasvattajataivalta voi vain todeta, ettei raha ole ollut se tärkein motiivi, vaan usko suomenhevoseen.
Nyt Puntalan pienhevoset on siirtynyt tyttären Tea Auvisen haltuun. Ilvonen on kuitenkin edelleen mukana, totta kai. Hän on perustanut juuri uuden kasvattajakerhon, joka toimii SUORA:n alaisuudessa. Kiinnostus on kova, joten pienhevosen tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta.

Tiina Ruotsala

Ilvosen ura
Pienhevosjalostuksessa Aino Ilvosen kasvattajaura hakee vertaistaan. Ilvosen tallissa on päivänvalon nähnyt peräti 26 pienhevosvarsaa. Ilvonen on tuonut kantakirjaan yhteensä 20 tammaa ja kuusi oritta. Jotain kertonee sekin, että kahdeksantoista näistä on palkittu kakkosella, kolme on saanut ykkösen ja kolme kolmosen palkintoa.
Ilvonen kiittelee ravipuolen harrastajia, jotka antoivat hyviä neuvoja aloittelevalle kasvattajalle. Heidän kauttaan Ilvonen hankki ori Jessimon, joka palkittiin toisella palkinnolla. Oriista on lähes kolmekymmentä varsaa, joista musta A.T. Jessiru, toisella palkinnolla palkittu, on ollut Ilvosen kasvatuksessa keskeinen tamma.
Ilvosen tammoista kaksi on jälkeläispalkittu. A.T. Jessirun emä Tosi-Musta sekä Pinki, joka on kantakirjattu ykkösellä. Tamma Liekki sekin I- palkinnon saanut teki vain muutaman jälkeläisen, mutta toinen varsoista A.T. Loisto on tehnyt vakuuttavaa jälkeä.
Ilvosen oreista A.T. Unikki on kantakirjattu ensimmäisenä kolmannen polven pienhevosorina.
.......................................................................................

Kieseillä irti arjesta

Risto Pesonen lähti aikoinaan maailmalle kotipitäjästään Kärsämäeltä hevosten perässä ja päätyi Ikaalisiin maanviljelijäksi, hevosmieheksi, hevostalouden opettajaksi ja Hämeenkyrön maaseutuoppilaitoksen tallimestariksi. Tänä keväänä hän ajoi hevosella takaisin kotiseudulleen. Risto Pesosen ja 13-vuotiaan Roosaliina-tamman reilun viidensadan kilometrin matkaan kului aikaa yksitoista päivää, sillä loppupäästä mies huilasi tammansa kanssa päivän Keiteleellä.
Hän kertoo suunnitelleensa ”kotimatkaa” jo useita vuosia, mutta vihdoin tänä keväänä oli mahdollisuus toteuttaa haave. Pesosta eivät häirinneet kylvötyöt, sillä hän jätti kaikki pellot nurmelle. Toukokuu sopi hyvin, sillä tuolloin eivät kuumuus ja itikat rasita hevosta. Sää suosikin matkaajia, sillä vain yhtenä päivänä tihkutti hieman vettä.
Roosaliina on mikkeriläinen, 27-aikainen ravuritamma,  ja sopi parhaiten Pesosen viidestä hevosesta tällaiselle matkalle. Isännän luonnehdinnan mukaan tamma on hirmu hyvä liikenteessä, koska ei oikeastaan pelkää yhtään mitään. Lisäksi se ei kaipaa muita hevosia, vaikka tuleekin hyvin juttuun lajitovereidensa kanssa. Yöksi liekaan kiinnitetylle tammalle riitti, että se tiesi ohjastajan nukkuvan teltassa.
– Ainoastaan silloin kun hain esimerkiksi vettä lähteestä, ja hevonen menetti näkyvyyden minuun, se hieman huolestui ja kyseli perään. Myös ensimmäisenä iltana se hermostui, kun menin telttaan. Huutelin sitten teltan suulta, että täällä olen ja se rauhoitti tamman, Pesonen muistelee.
Hän korostaa, että tällaisella matkalla on tärkeää, että yhteistyö hevosen kanssa pelaa saumattomasti. Roosaliinan kanssa pelasi, ja Pesonen sanookin kokemuksen olleen liikenteessä kuin autolla olisi ajanut.
– Heti Ikaalisista lähdettyämme ylitimme pitkä sillan, ja laskeskelin, että kohtasimme sillalla seitsemän täysperävaunurekkaa sekä lukemattoman määrän henkilöautoja. Siinä tuli mieleen, että mitäköhän tästä tulee kun hattu meinasi lentää tuulen voimasta päästä, mutta Roosaliina ei piitannut liikenteestä juurikaan. Mitä vähän katseli kulkuneuvoja.
Hiekkateitä kierrellen
Toki Pesonen valitsi reittinsä niin, että valjakko kulki mahdollisimman paljon pieniä hiekkateitä. Kapoisilla osuuksilla tuli välillä vastaan tukkirekka, ja tilaa jäi juuri ja juuri kohtaamiseen. Pesonen kuitenkin kiittelee rekkamiehiä ja muitakin liikkujia. Yhtään vaaratilannetta ei liikenteessä tullut, ja valjakko sai runsaasti iloisia kädenheilautuksia.
– Alkumatkasta kiesien kuorma oli niin suuri, ettei minulla ollut mahdollisuutta nähdä, ketä takana tuli. Olin pistänyt taakse vielä hitaan ajoneuvon kolmion, ja taisi siinä monella rekkakuskillakin olla alkusi miettimistä, millainen ajoneuvo edellä kulki.
Kun muita ei ollut kuulolla Pesonen lauleli tammalleen. Muun muassa Hummani hei raikasi useampaan otteeseen matkan aikana. Mitenkään yksinäiseksi Pesonen ei itseään kokenut, sillä lähes aina, kun valjakko piti taukoa ja ihmisiä oli lähettyvillä, tultiin mieheltä kyselemään, mistä kaukaa valjakko oli tulossa. Myös muutama paikallislehden toimittaja teki harvinaisesta kulkupelistä  juttua.
– Kaikki valjakossa oli suomalaista. Oli suomenhevonen, suomalaiset länkivaljaat, siloissa tamppikiinnitys, ja oma asukin kuin suoraan 50-luvulta eli pussihousut, jatsarit ja lierihattu. Kiesit olivat lähempänä sataa vuotta kuin viittäkymmentä, puurattaat ja rautavanteet, Pesonen selvittää.
Taukoja hän piti parin tunnin välein. Tällöin hän tarjosi tammalle syötävää ja juotavaa.
Hän myöntää itsekin pohtineensa, kuinka kärryt kestävät yli viidensadan kilometrin matkan, mutta erinomaisesti ne kestivät. Vaikka takaisin olisi ajanut. Ainoa huolto, jonka Pesonen kieseille matkan aikana teki oli akseleiden rasvaus.
Helposti voisi kuvitella, että puiset rattaat olisivat pitäneet sietämätöntä meteliä ja näin ajatteli Pesonenkin. Mutta eivätpä vaan hiekkatiellä pitäneet. Sinänsä Pesonen sanoo, että oikeastaan koskaan ennen hän ei ollut irtaantunut niin arjesta kuin keväisellä kiesimatkalla.
– Tunsin, että olin täydellisesti lomalla. Ei ollut kiire minnekään, sillä minnekään ei päässyt kovempaa kuin matkavauhti oli. Sain ajatella niitä näitä.
Vain kävelyä
Tylsäksikään matka ei muodostunut, vaikka valjakko eteni kuutisen kilometriä tunnissa. Roosaliinan kävelyvahti säilyi samanlaisena koko matkan ajan, ja juosta se ei saanut kertaakaan.
Alkumatkasta valjakko eteni nelisenkymmentä kilometriä päivässä, sillä kuorma painoi, olihan Pesonen lastannut kärryihin satakunta kiloa kuivaa heinää ja nelisenkymmentä kiloa kauraa. Kun kuorma keveni, päivämatka piteni ollen pisimmillään seitsemänkymmentä kilometriä.
Hevonen kesti matkan hyvin. Lähtiessä Pesonen kengitti tamman paksuun rautakenkään ja pisti nahasta välipohjat. Kengät pysyivät ja riittivät, mutta takaisin niillä ei enää olisi tultu. Valjaatkin sopivat täysin, mihinkään ei tullut hiertymän poikastakaan. Myös hevonen oli reipas, ainoastaan toisen matkapäivän jälkeen se oli selvästi väsynyt ja kävi makuulle katsomaan, kun kuski pystytti telttaa.
– Se ei varmasti ensimmäisenä yönä levännyt kunnolla kun tilanne oli uusi ja outo.
– Kyllä suomalainen maaseutu on kaunis. Ajelin teitä, joita en ole koskaan ennen ollut ajanut. Aina oli yhtä jännittävää, mitä seuraavan mäen ja mutkan takaa paljastuikaan.

Tiina Ruotsala

KAIKKI ALKOI HARAVAKONEESTA
Risto Pesonen tunnustaa olevansa suomenhevosmies. Ei hän oikein itsekään osaa selittää, miten päätyi suomenhevosiin. Kyllä hänellä on ollut puolikas lämminveriravuristakin, mutta vain hetken aikaa.
Pesosen kotona ei hevosia ollut, mutta kymmenvuotiaaseen Risto-poikaa teki unohtumattoman elämyksen, kun hän pellolla sai ajaa hevosvetoista haravakonetta.
– Oli uskomaton tunne ottaa ohjat käsiin ja ajaa hevosta, hän muistelee. Siitä se lähti...
Nyt Pesosella on viisi suomenhevosta, joista 27-aikainen Roosaliina kaikkien hitain (mutta oikein hyvä hevonen). Pesonen myös kasvattaa suomenhevosia. Roosaliina on astutettu omalla ori-Tuska-Pojalla (i. Ruutu-Poika e.V.T. Tuska). Ori on ensimmäisen palkinnon kantakirjaori, 22-aikainen.
Pesonen kertoo hankkineensa oriin, koska sen suku on hieman harvinaisempi. Kannanotto sekin …
.......................................................................................

Konikapinan tarina elää nyt
Hilppa-patsaassa
Kertomukset ovat kiehtoneet ihmismieliä kautta historian. Syntyäkseen, tarinalla täytyy olla jokin aihe, johdonmukainen juoni ja selkeät vastakkaisasetelmat. Jäädäkseen elämään, sillä täytyy olla tekemistä todellisten tapahtumien ja ihmisten omien kokemusten kanssa. Tarinan väitetään tai koetaan olevan totta. Ihmismieli paikkaa aukot, jotta johdonmukaisuus säilyisi.
Nivalassa on nyt eletty kaksi kesää vahvan tarinan äärellä. Pula! Ooppera Konikapinasta on kertomus kansalaisliikehdinnästä vuodelta 1932, jota aikalaislehdistö rupesi pian kutsumaan nimellä Konikapina. Nimi oli otollinen, mielikuvia herättävä.
Keskiöön nousee Sigfrid Ruuttusen omistama kantakirjatamma Hilppa, joka saa eläinlääkäriltä omistajansa ja kyläläisten mielestä oikeudettoman tappotuomion. Tamma on terve väitetystä näivetystaudista, mutta tilapäisesti huonokuntoisen oloinen.
Tammaa ei tapeta, mutta sen isäntä saa kovan sakkorangaistuksen ja maksukyvyn puuttuessa hänet passitetaan Oulun lääninvankilaan tuomiotaan kärsimään. Tätä ei väki hyväksy, vaan riistää vanhan Ruuttusen Nivalan rautatieasemalla poliisin käsistä nimismiehen silmien alla ja vapauttaa vangin.
Näistä tapahtumista saa alkunsa liikehdintä, jolla on juurensa paljon syvemmällä, kuin yhden talonpojan kokemassa vääryydessä: huonoissa satovuosissa, pankkien häikäilemättömyydessä, virkavallan taitamattomuudessa jopa maailmanlaajuisessa talousromahduksessa. Viimemainitut seikat ovat perusteena sille, että sama talonpoikien liikehdintä on saanut myös toisen nimen: Pulakapina.
Tapahtumien kulku on vaarassa karata kaikkien hallinnasta. Nivalan nimismies Wahlgren kutsuu paikalle poliisitarkastaja Suhosen johtaman 70-miehisen poliisikomennuskunnan ja Oulusta paikalle hälytetään jääkärikapteeni Nikke Pärmin konekivääriosasto.

Uusi puolue ja paljon muuta
Onneksi merkittäviltä väkivallanteoilta vältytään ja tilanne rauhoittuu. Liikehdintään osallistuneita pidätetään 234 ja kuulustelujen jälkeen useimmat pidätetyistä vapautetaan. Niin sanotut kapinan johtajat saavat ankaria tuomioita, ankarampia kuin Mäntsälän kapinaan osallistuneet muutamia kuukausia aiemmin.
Maaperä on otollinen myös poliittisille intohimoille: syntyy uusi puolue, Kansanpuolue, joka saa eduskuntavaaleissa -33 alueella ennennäkemättömän kannatuksen ja kaksi kansanedustajaa eduskuntaan. Toinen valituista oli kahden vuoden kuritushuonetuomion saanut pulajohtaja Heikki Niskanen.
Tarinanaineksia ei siis ole puuttunut, eikä näin ollen tarinantekijöitäkään. Jotkut aikalaislehdistöstä jo halusivat luoda sitä. "Kuuluisa koni" Kalajokilaakso-lehdessä, "Pakinaa pulamellakan liepeiltä" Kaleva-lehdessä ovat hyviä esimerkkejä tästä.
Maailmalla tunnettu saksalainen näytelmäkirjailija Bertold Brecht kuuli kertomuksen vuosina19-40-41 Suomessa oleskellessaan ja teki runon "Das Pferd des Ruuskanen", Ruuskasen hevonen. Nimi Ruuttunen on vain muuntunut, mutta aihe on tunnistettavissa.
Näytelmäkäsikirjoitus, Mikko Niskasen elokuva Pulakapina ja Lempi Linnan kirja Konikapina ovat valottaneet tapahtumia suurelle yleisölle.
Aiheena hevonen on otollinen. Sen olemuksesta huokuu alttius palvella isäntäänsä, mutta samalla myös päättäväisyys ja voima. Ihmisen pitkä yhteistyö viisaana ja uskollisena koetun eläimen kanssa luo herkän maaperän, jossa on läsnä ihmismielen koko tunneskaala.

Näköispatsas suomenhevosesta
Uusin "tarina" on pronssisen hahmon saanut Hilppa-tamma. Siinä kiteytyy koko suomenhevosen historia, sen tekemä suuriarvoinen työ maamme hyvinvoinnin luomisessa. Työ kuvaa Hilppaa vetämässä rakennuksen peruskiveä kyntöpellon päässä. Viljava maa, työjuhta ja rakennuksen perustus ovat ainekset, joista on luotu kansakunnan tämänhetkinen hyvinvointi ja inhimilliset elinolot. Patsaan sijoittaminen maaseutumiljööseen on ainutkertaista. Tälle ratkaisulle oli vahvat perusteensa: paikka, johon patsas sijoitettiin, on Hilppa-tamman elinaikainen pihapiiri.
Patsashanke on sinänsä kiehtova tarina joskin vailla suurempia draaman aineksia, mutta varmasti meille mukana olleille ikimuistoinen ja mieliä herkistävä kokemus. Meillä oli onni saada joukkoomme taiteilija, joka tunsi tapahtumien kulun ja loi veistokseen koko tuon kiehtovan kertomuksen jättäen jälkipolvien ihasteltavaksi upean taideteoksen. 
Nivalan Padingissa, Jaakolanrannalla paljastettiin 10. kesäkuuta pronssinen Hilppa-patsas. Taiteilija Jorma Heiskanen  muotoili hahmon puiseen aihioon Hilpan kantakirjamerkintöjen ja kuvamateriaalin perusteella. Valimotyö tehtiin Lapinlahdella taidevalimo P. Venäläisen valimossa.
Patsastoimikuntana ja uhkarohkean hankkeen toteuttajana toimi Hilippa ry, joka perustettiin kevättalvella 2003. Yhdistyksen hallitus oli toimeenpanevaa väkeä ja asiat saatiin luistamaan erinomaisesti ja hanke valmistui reilun kuukauden alkuperäistä aikataulua etuajassa. Perinne- ja kulttuuriyhdistyksen idean edellyttämällä tavalla Hilippa ry:n toimintakenttään kuuluu monimuotoinen yhteistyö eri tahojen kanssa. Kulttuuri- ja taidealojen lisäksi olemme tehneet menestyksekästä yhteistyötä muun muassa Suomen työhevosseuran ja Suomen Hippoksen kanssa.
Patsashankkeen vetäjänä ja Hilippa ry:n puheenjohtajana en malta olla kutsumatta Teitä hyvä tämän lehden lukijakunta vierailemaan patsaspuistossamme Hilipan haassa kulkiessanne kesäisessä Suomessa Kalajokilaaksossa. Voitte silloin omin silmin nähdä upean luomuksen, jonka esikuvana on ainutkertainen suomalainen hevosrotu. Sen yksi tunnettu edustaja on ikuistettu nyt pronssiin.
"No niin, lieneekö nyt pulan poistumisesta vähän paremmat toiveet, kun  sekin Ruuttunen otettiin pois poliisilta ja taitaapa Eurooppa, Amerikka ja koko maailma pystyttää muistomerkkipatsaan Niskaselle, Koutoselle, Kiviojalle ja Mutkan Jaakolle ja ennen kaikkea sille Ruuttusen hevoselle, joka sai aikaan näin yksinkertaisen pula-ajan lopettamisen". Hiukan ivaa taitaa sisältyä tuohon Kaleva-lehden pakinaan, jonka kirjoitti nimimerkki "Kynä" 19.kesäkuuta 1932 siis pian kapinakuohunnan jälkeen.
Yli seitsemän vuosikymmenen takaa nähtynä, tapahtuman saamat historialliset, poliittiset ja inhimilliset ulottuvuudet tuntien, mitään syytä ivailuun ei sittenkään tainnut olla. Tarinalla ei tunnu olevan loppua.

Matti Ruuttunen,
Hilippa ry:n puheenjohtaja,
Sigfrid Ruuttusen pojanpoika

.......................................................................................

Myötätuulessa

Tämän vuoden aikana raviurheilussa ja koko hevostaloudessa on tapahtunut paljon myönteisiä asioita. Arpajaisverolain muutos on vaikuttanut totopelien kasvuun. Myönteinen kehitys on mahdollistanut palkintotason selvän nousun, joka kokonaisuudessaan on tammi- toukokuussa ollut parikymmentä prosenttia. Valitettavasti suomenhevosille maksettujen palkintojen kehitys on ollut hieman heikompi.
Raviurheilun ja koko hevostalouden yhteiskunnallinen arvostus on viime aikoina lisääntynyt. Uskon ja toivon, että myönteinen kehitys tulee heijastumaan myös kasvatuspuolelle, joka on pitkään ollut vaikeimmassa asemassa. Hippoksen hallitus teki huhtikuun lopussa kädenojennuksen kasvattajille päättämällä muun muassa kasvattajapalkintojen maksamisesta yhdessä erässä alkuvuoden aikana, nuorten hevosten sarjojen lisäämisestä, tuontiruunien rekisteröinnin lopettamisesta ja pisteraveista.

Positiivisia päätöksiä ovat olleet myös kuninkuusravien palkintotason – erityisesti Pikkukunkun ja Pikkuprinssin – nosto, suomenhevosten monten SM:n loppukilpailun sijoittaminen kuninkuusraveihin ja kylmäveristen Suur-Hollola-ajon palkintojen korottaminen. Hippoksen hallitus muutti Pikkukunkun ja Pikkuprinssin sääntöjä siten, että ne on rajattu vain suomenhevosille. Päätös oli ryhdikäs ja samalla poistui tarpeeton riidanaihe, sillä nämä kilpailut on aina mielletty  tulevien kuninkaallisten esiintymistilaisuuksina.
Kilpailumahdollisuuksien väheneminen on ollut viime vuosina suurin suomenhevosen tulevaisuuden uhka. Suomenhevosille tarkoitettujen sarjojen osuus oli 1990 -luvun alussa yli neljäkymmentä prosenttia kaikista ravilähdöistä. Vuonna 2004 vastaava prosenttiosuus oli alle kolmekymmentäviisi.
Toinen suomenhevosihmisiä ja erityisesti kasvattajia ärsyttänyt seikka on ollut Ruotsin ja Norjan kylmäveristen vapaa kilpailuoikeus Suomessa. Viime talvena pahimmillaan lähes kaikki lähdöt olivat kylmäverilähtöjä. Maaliskuussa kaikista sarjoista oli suomenhevossarjoja 2,6% ja kylmäverisarjoja 32,3% (yht. 34,9%). Heinäkuun kilpailukutsussa oli suomenhevossarjoja 25,2% ja kylmäverisarjoja 13;5% (yht. 38;7%). Haluan kiittää raviratojen päättäjiä tästä muutoksesta. Toivottavasti edellä mainitut luvut eivät ole sattumaa, vaan osoitus päättäjien arvostuksesta omaa hienoa rotuamme kohtaan ja raviurheilumme kokonaisuuden ymmärtämisestä, mihin kuuluu myös kotimainen kasvatus.

Kiitän Suomen Hippoksen johtoa, joka on ajoissa ja tarmokkaasti ryhtynyt valmistelemaan suomenhevosen kantakirjauksen satavuotisjuhlavuotta vuonna 2007.  Juhlavuonna on tarkoitus tuoda koko kansan tietoisuuteen oman rotumme kunniakas menneisyys ja ne mahdollisuudet, jotka tämä monikäyttöinen rotu tulevaisuudessa tarjoaa sekä ammattimaisessa käytössä että vapaa-ajan harrastekäytössä.
Suomenhevosliiton kannalta tämä vuosi on ollut myönteinen siten, että moni liittomme ajama asia on edennyt. Liittomme jäsenmäärä on myös kääntynyt kasvuun ja lisääntynyt viime vuodesta jo viidenneksellä! Mukaan on tullut myös muun muassa ykkösluokan kilpa- ja siitoshevosten omistajia.
Yhteistyömme Seinäjoen kuninkuusravijärjestäjien kanssa on sujunut hyvin. Kuninkuusravien säilyminen yleisömäärältään Suomen suurimpana ravitapahtumana on  hyvä tae suomenhevosen tulevaisuudelle. Lopuksi kiitän kaikkia tätä julkaisua tukeneita yrityksiä.

Jukka Salonen
Suomenhevosliitto ry:n puheenjohtaja 

.......................................................................................

Neiti Huhtikuu ei työtä pelkää

Suomenhevosen valtakunnallisen työmestaruuden voittanut Neiti Huhtikuu on muotitermiä lainatakseni työhevonen, ihan oikeasti.
Kälviäläisen Uusimäen tilalla on työhevosia ollut aina, ja niin on edelleen.
– Juoksijoihin meillä ei koskaan ole ollut varaa, vitsaili tilan vanhaisäntä Immo Uusimäki, joka on antanut jo ohjat pojalleen Mikko Uusimäelle.
Neiti Huhtikuuta ei ilmoitettu mukaan vain sen vuoksi, että kilpailu käytiin tänä kesänä lähes kotitantereella. Hevosella oli riittävä kunto koitokseen, sillä sillä on tehty metsätöitä läpi talven.
– Heti kun ensilumi sataa aina siihen saakka, että sitä on vähänkään maassa. Silti Suomen talvi on liian lyhyt, Mikko Uusimäki naurahti.
Neiti Huhtikuu tavoitteli nyt ensimmäistä kertaa Suomenhevosten työmestaruutta, ja sen voitto taisi olla yllätys omistajallekin. Ennen kilpailua Mikko Uusimäki kertoi hakevansa kokemusta ja tuntumaa, ei vielä mestaruutta.  Itse hän oli seurannut työmestaruuskisoja paikan päällä viitisen kertaa. Kun hevonen tuntui sopivalta koitokseen, hän kantakirjasi tamman Perhossa toukokuussa ihan kisaa varten.
– Vein tamman kantakirjaan, koska kilpailulupa sitä edellyttää, sanoo Uusimäki. Sinänsä hän on tyytyväinen Eero Perttusen lausuntoon. Tamma kantakirjattiin toisella palkinnolla.
Mikko Uusimäki kehuu tammaansa sopivaksi työkaveriksi. Työajolle entinen 43-aikainen ravuri oppi nopeasti. Hyvä luonne kääntyi eduksi vetokisassa, vaikka toisaalta kävelykoe oli hitaudessaan pohjanoteeraus. Vetokoetta seurasi valtava väkimäärä, mutta Neiti Huhtikuu ei ollut yleisöstä moksiskaan, vaan otti tauon palautumisen kannalta ja säästi kaiken energian itse vetoon.
Mikko Uusimäki totesi jo ennen kisaa, että tamman hyviin puoliin kuuluu rauhallinen ja tasainen luonne ja sen huonoihin puoliin kuuluu rauhallinen ja tasainen luonne.
Mikko Uusimäen rauhallinen ajosuoritus pohjusti Neiti Huhtikuun yllätysvoiton kotiyleisön kannustamana.
– Neiti Huhtikuu veti 28 porrasta ja viimeiset metrit 1200 kilon kuormalla. Tamma toimi hyvin ja sai itsestään kaiken irti, kiitteli Mikko Uusimäki.Veto-osuuteen hevonen sai alleen tavalliset hokkikengät, sillä Uusimäki piti vetoalustaa niin hyvänä, ettei ottanut käyttöön varsinaisia vetokenkiä.

Muillekin voidaan töitä tehdä
Suurin osa Uusimäen hevostyöajosta tapahtuu omissa metsissä, mutta muillekin tehdään töitä pyydettäessä. Vielä ei asiakaskuntaan ole kuulunut Kälviän kunta. Hevostyöajohan on ympäristöystävällinen työtapa, ja ainakin Kokkolassa hevosen kanssa työskentelevä metsuri saa kaupunkilaisilta runsaasti positiivista palautetta.
Neiti Huhtikuun kuntoa pidetään yllä tekemällä myös peltotöitä. Kisaa edeltävänä päivänä sitä herkisteltiin lauantain koitokseen multaamalla perunamaata. Tuolloinkin Mikko Uusimäen ja Neiti Huhtikuun apuna toimi, valmentaja ja  isä Immo Uusimäki, joka on jo poikasesta tehnyt töitä hevosen kanssa. Ja niin on muuten Mikkokin.
– Olipa kerrassaan huikea kilpailu. Voitosta käytiin ennen näkemätön ottelu mitalikolmikon kesken, tuomaristoon kuulunut agronomi Terttu Peltonen ihasteli.
Neiti Huhtikuu ja sen sympaattinen ohjastaja Mikko Uusimäki valloitti myös yleisön sydämet ja kotiin viemisinä olikin kaksi loimea. Toinen tuli kilpailun symppis-tittelistä.

Tiina Ruotsala, teksti

.......................................................................................

Opetuksesta pelkästään hyötyä

Varsoja ja tammoja työkseen arvioiva Hippoksen piiriagronomi Eero Perttunen näkee Seinäjoella viime syksynä kokeillun ruotsalaisen näyttelymallin hyvänä vaihtoehtona suomalaisille varsanäyttelyille. Ruotsissa kaksivuotiaiden kylmäverivarsojen liike on mahdollista näyttää ajaen. Seinäjoen suomenvarsojen näyttelyssä tämä mahdollisuus annettiin myös yksi- ja kolmivuotiaille hevosille. Lisäksi Ruotsissa annetaan pisteet myös kokonaisvaikutelmasta.
Perttunen ei näe pahana, vaikka Ruotsin malli otettaisiin käyttöön Suomessakin.
– Tällöin varsat ja tammat pitäisi kuitenkin arvostella eri näyttelyissä. Jos varsojen kärrynäyttö otetaan mukaan, niin arvosteluun kuluu aikaa huomattavasti nykyistä enemmän, hän perustelee.
Perttunen myöntää, että kärryillä ajettaessa varsan raviliike on lähempänä totuutta kuin ihmisen juoksuttamana.
– Ei ihminen voi koskaan juosta niin lujaa kuin kärryillä ajettaessa. Kyllä liike on kärryiltä selvempi, hän korostaa.
Usein juoksutettaessa varsa vain häiriintyy ihmisten hätistelystä ja ravi saattaa olla jäykkää ja ryöpsähtelevää. Ota siinä sitten selvää, millainen liike todellisuudessa on.
Ruotsissa ajolle opetettu varsa saa kymmenen hyvityspistettä. Vaikka Suomessa ei koulutuksesta hyvityspisteitä jaeta, niin käytännössä niitä kasvattajan tai omistajan vaivannäöstä ropisee. On selvää, että toimiva ja opetettu varsa on aina enemmän edukseen kuin suoraan laitumelta mukaan mittelyyn repäisty lajitoveri.
Perttunen muistuttaa, että myös lämminverivarsojen huutokaupoissa saatetaan kaupattavat varsat näyttää aamupäivällä kärryiltä, ja iltapäivällä ne esitetään itse myyntitapahtumassa.
Varsan toimimattomuus näyttelyssä ei kuitenkaan ole eläimen vika. Toki elämänsä keväässä oleva oripoika menee usein paremmin kärryiltä kuin ihmisen taluttamana, mutta ylipäätään hyvissä ajoin opetettu varsa toimii näyttelyssä ja on kaiken kaikkiaan edukseen.
Perttunen on kouluttanut omat suomenvarsansa vuotikkaina ja kaikki ne ovat oppineet tavoille, vaikka aluksi ovat saattaneet ihmisen ohjeita vastustellakin.
– Vuotikas varsa pitäisi opettaa ainakin ohjille viimeistään touko-kesäkuun vaihteessa  eli ennen kesälaitumelle päästöä. Kyllä ne muistavat sitten syksyllä oppimansa. Vuotikkaat varsat kasvavat ja voimistuvat kesälaitumella, joten syksyllä ihmisellä on vastassa huomattavasti voimakkaampi oppilas, hän pohtii.
Perttusen mukaan varsanäyttelyiden taso on Suomessa kohtuullinen. Varsat ovat hyväkuntoisia, mutta kaikilta ei ole vuoltu esimerkiksi kavioita.
– Eihän se varsan kavion vuoleminen mitään helppoa ole. Hiki siinä tulee ja käy selän päälle, hän heittää.
Hippoksessa on pohdittu varsojen palkitsemista myös rahallisesti. Jos jalostusvaliokunnan esitys hyväksytään, maksetaan ykkösen ja kakkosen varsoille rahapalkinto aikaisintaan reilun vuoden päästä.

Tiina Ruotsala

.......................................................................................

Liike esille ajaen ja arvostelu anonyyminä
Ruotsin malliin varsanäyttely

Pohjanmaan Hevosenomistajayhdistys järjesti viime syksynä Seinäjoen raviradalla ensimmäisenä Suomessa niin sanotun Ruotsin mallin varsanäyttelyn. Näyttely poikkeaa normaalikäytännöstä siinä, että varsat esitellään ja arvostellaan anonyymeinä, toisin sanoen tuomarit eivät tiedä arvosteltavista varsoista kuin iän ja esittelynumeron ennen arvostelua.
Näyttelypaikalla on myös varsoille vakioesittelijät, omistajat eivät itse esitä varsojaan. Näin pyritään siihen, etteivät suvut ˆ niin varsan kuin omistajan - pääse vaikuttamaan itse arvosteluun. Lisäksi varsoilla on vapaaehtoinen ajokoe, josta on mahdollisuus saada lisäpisteitä.
Varsat arvostellaan tiettyä pistelaskentakaaviota käyttäen, arvosteltavat osa-alueet ovat:
1. Rotutyyppi, 2. Pää, kaula, lautaset ja säkä 3. Runko, selkä, risti 4. Jalka-asennot, etujalkojen luunlaatu 5. Jalka-asennot, takajalkojen luunlaatu 6. Kaviot 7. Liikeradat käynnissä 8. Liikeradat ravissa 9. Kokonaisvaikutelma.
Kustakin osa-alueesta on mahdollisuus saada pisteitä nollasta kymmeneen, paitsi liikeradat ravissa nollasta kahteenkymmeneen, maksimipistemääräksi voidaan saada sata pistettä. Pisteytysjärjestelmä on erittäin hyvä varsalle, jolla on jokin osa-alue heikohko, mutta pystyy taas paikkaamaan huonon osa-alueen muilla paremmilla. Eihän koko varsa ole pilalla, vaikka sillä sattuukin olemaan esimerkiksi vähän liian suorat takakintereet. 
Ajokoe ei ole mikään hiittiluonteinen, siinä vain katsotaan varsan liikkeitä ja todetaan, että eläin on ajolle opetettu. Lisäksi sen tarkoitus on kannustaa hevosenomistajia opettamaan varsansa hyvissä ajoin, ettei se pääse kasvamaan opettamatta liian vanhaksi.
Seinäjoen varsanäyttely keräsi 22 varsaa ympäri Suomen. Asiantuntevina tuomareina toimivat muun muassa Risto Tupamäki ja Markku Pihkala. Näyttelystä oli pelkkää hyvää palautetta, niin varsojenomistajat kuin  tuomaritkin totesivat esittelymallin paremmaksi kuin nykyisen  käytössä oleva perinteisen näyttelymallin. Seinäjoella uskottiin , että varsat saavat takuulla oikeudenmukaisen arvostelun.
Pohjanmaan Hevosenomistajayhdistyksellä on tarkoitus järjestää samanlainen  Ruotsin mallin varsanäyttely Vaasan raviradalla ensi syyskuussa. Näyttely on virallinen näyttely, joten varsojen arvostelutiedot toimitetaan Suomen Hippokseen. Nyt kannattaakin olla ajoissa asialla ja aloittaa opetus kärryjen eteen hyvissä ajoin, onhan siitä luvassa lisäpisteitä. Viime syksyn näyttelyssä nähtiin jopa ajolle opetettuja yksivuotiaita suomenhevosvarsoja, jotka toimivat moitteettomasti kärryjen edessä. On myös muistettava, että varsojen liikkeet ovat parhaiten nähtävissä kärryjen eteen valjastettuna.
Kannattaa ottaa syyskuun alussa suunta Vaasaan, varsan kanssa tai ilman, toteamaan itse paikan päällä, miten hyvä esittelymalli tämä on . Paikkakuntien hevosseurat voisivat rohkeasti alkaa noudattaa tätä uutta kaavaa, saataisiin näyttelymalli leviämään Pohjanmaan rajojen ulkopuolellekin.

Tuija Takala

.......................................................................................

Suomenhevonen yhdistää sinut, minut ja meidät!

Urakka alkaa olla takana ja SuomenhevosSanomat kasassa. Vaikka talkootyö on aina talkootyötä, eikä siitä makseta palkkaa, niin silti tekijä on vahvasti plussan puolella. Lehden kautta olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin, ja kerta kerran jälkeen todennut, että suomenhevonen yhdistää meidät kaikki huolimatta siitä, mitä kukin suomenhevostensa kanssa tekee.
Parin viime vuoden aikana on tullut otettua suomenhevosen puolesta kantaa railakkaastikin, ja välillä on tuntunut, että työ on turhaa. Mitä sitä meteliä pitämän ja tuulimyllyjä vastaan taistelemaan? Kuitenkin hetken hengähdettyä on ollut pakko todeta, että parempaa kohti mennään.
Ypäjän Hevosopiston toimitusjohtaja Hannu Kalalahti puhelee suomenhevosesta niin optimistisesti, että on ihan pakko nousta tämän valjakon rattaille. Seinäjoki ansaitsi kuninkuusravinsa. Ei ole epäillystäkään siitä, etteikö Forssa tekisi samaa. Istuuhan Kalalahti myös Forssan radan johdossa.
Kouluratsastaja Helimaija Pakarisen haastattelu venyy oletettua pidemmäksi. Kun kaksi naisihmistä pääsee analysoimaan kihinmuistolaista luonnetta, ei enää ole väliä sillä, että toisen polle on ravuri ja toisen kovan luokan koulutykki.
Ja Järvisen Nooran kanssa hetken monté-satuloita pohdittuamme huomamme olevamme tuttuja hevosen kautta, ja valmentajakin kuuluu molempien tuttavapiiriin. Yhtä väkeä kaikki tyyni.
Kun suomenhevosilla kiesiretken keväällä tehnyt Risto Pesonen kertoo, kuinka hänestä tuli hevosmies, palautuvat omat lapsuuden kokemukset mieleen. Kotikylä Väliviirre Lohtajalla ja sen rikas työhevoskanta. Kun isännillä oli aikaa ja viitseliäisyyttä, nostivat he pikkutytön pollen selkään. Se oli menoa...
Meitä keski-ikäisiä ja iäkkäämpiä yhdistää suomenhevoseen yleensä lapsuus ja maaseudun työjuhdat, toki myös ravurit. Nykyajan lapsilla ei enää tätä mahdollisuutta ole. Onneksi tilalle on tullut yhä kasvava hevostalous, joka on tuonut hevoset - ne suokitkin - lasten ja nuorten ulottuville.
Tehdään töitä yhdessä rakkaan suomenhevosemme puolesta. Pidetään huolta kansallisaarteestamme, jotta voimme jättää sen elinvoimaisena lapsillemme perinnöksi.

Tiina Ruotsala
Suomenhevosliiton tiedottaja

.......................................................................................

Suomenhevosten SM-monté kuuluu kunkkareihin

Monte-yhdistyksen hallituksen jäsen ja suomenhevoshenkilö Noora Järvinen iloitsee vilpittömästi siitä, että suomenhevosten montén Suomenmestaruus ratkotaan Suomen suurimman suomenhevosjuhlan kuinkuusravien kuninkuusravien yhteydessä.
Järvinen kiittelee niin Suomenhevosliittoa, Suomen Hipposta kuin Seinäjoen kuninkuusravien järjestäjiä. Kaikki kun olivat sitä mieltä, että kisa kuuluu aidosti kuninkuusravien yhteyteen. Haastattelun aikana Järvinen liittyykin Suomenhevosliiton jäseneksi.
Koska nykyään montéta ravaavaat monet 75-tason ravurit, jää osa huipuista luonnollisesti pois, sillä ne ravaavat itse kuninkuus- tai kuningatarkilpailussa. Tämä ei Järvistä harmita, sillä montén arvostusta on nostettu menestyksen myötä. Vasta siinä vaiheessa, kun radalle tulevat esittelyyn 75-tason ravurit ratsastaja selässä, alkavat ne happamimmatkin epäilevät tuomaat myöntää, että montékin on varteenotettava kilpailumuoto.
– Onhan meillä tänä päivänä kilpailleet montéta muun muassa Hovin Papitar, Vieskerin Vire, Vistaari, Arliina, Soska, Jaken Sutki, Valtin Veku, Patroska, Plantom, Kiraus, Pilven Humu, Postin Eila, Orapon, Taikova, Ville-Kiitäjä, Petrus Rok, luettelee Järvinen ensimmäiseksi mieleen nousevia hevosia.
– Viime vuonna meillä osallistui yli sata suomenhevosta montélähtöihin ja tämän kuluvan vuoden aikana meille on jo tullut monta uutta hyvää hevosta lisää.
Noora Järvisellä on ollut hevosia parikymmentä vuotta ja näitä hevosia on aina treenattu myös selästä. Niinpä oli aika luontevaa, että kun suomenhevosten monté alkoi nostaa päätään, oli mukana radalla Järvisen tallin hevosia.
Yksi menestyjistä oli 24-aikainen ori Kiraus, joka parhaimmillaan nousi SM-finaalissa pronssille. Nykyisin Kiraus viettää jo eläkepäivä vain siitosorin tehtävät "rasitteena". Noora Järvinen ei malta olla kehaisematta Kirauksen ensimmäistä varsaa, joka on nyt viisivuotias ja vaikuttaa aikamoiselta tykiltä. Tämä tykki, Ekin Karaus on nykyään Jaakko Jylhän valmennuksessa ja karauttelee aikamoisia kyytejä kärryjen edessä. Kuka tietää, vaikka tulevaisuudessa myös monté starteissa?
Montén voi aloittaa milloin vain. Järvinen kertoo helmikuussa talliin tulleesta kymmenvuotiaasta ravurista, jolla ei koskaan oltu ratsastettu. Nyt sillä on jo montésta totosijoja. Järvinen toteaakin, että jos suomenhevonen on järkevä ja toimii kärryiltä, niin eipä se juuri enää kulmiaan kohauttele vaikka ohjastaja nouseekin kärryiltä selkään.
–Toimivan suomenhevosen opettaminen ratsastukseen, ei vaadi ihmiseltä enää paljoa.
Montén aloitusvarusteisiinkaan ei uppoa omaisuuksia, sillä mukaan voi lähteä tavallisella yleissatulalla ja ohjat voivat olla ratsuohjet, kunhan ne ovat kestävät. Sinänsä monté-ohjatkaan eivät ole niin kovin kalliit, ja niiden avulla on helpompi hallita suomenjyskyä, jolla on kovat menohalut.
– Samoissa jalkasuojissa ja päävehkeissä ne juoksevat kuin ravikisoissakin. Aika moni käyttää kuitenkin etujaloissa patjoja ja pinteleitä sekä polvisuojia. Raviratsastus käy hevosen etujaloille, onhan sillä ratsastajan paino selässä.
Aika moni käyttää myös verkkoja, sillä ravatessa roiskuu vielä enemmän kun hevosten  välissä ei ole kärryjä. Lisäksi montéta kannattaa treenata ennen  kisaan tuloa. Vaikka Järvinen kannustaa ihmisiä rohkeasti mukaan, hän muistuttaa, että puolikuntoisena ei selkään kannata nousta. Monté vaatii ratsastajalta hyvää fyysistä kuntoa.
No, kevennetäänkö siellä selässä?
– Itse en henkilökohtaisesti kevennä, sillä minusta se helposti häiritsee hevosta. Mutta tilanne on arvioitava hevoskohtaisesti. Itse ratsastan kevyessä kenttäistunnassa, mutta keventämättä voi mennä myös perinteisellä tyylillä, jossa jalustimet ovat pidemmät ja ratsastaja nojaa taaksepäin.

Tiina Ruotsala

Faktaa
Monté eli raviratsastus on ravikilpailumuoto, jossa hevosen ohjastaja istuu kärryjen sijasta satulassa. Suomennos raviratsastus kuvaakin siis hyvin lajia, joka yhdistää ravikilpailut ja ja kilparatsastuksen. Montén kotimaa on Ranska, jossa ensimmäinen monté-lähtö ajettiin jo vuonna 1836.
Suomen Monte-ohjastajat ry perustettiin vuonna 1990, jäsenmäärä kasvaa vuosittain. Yhdistys tekee kilpailumuotoa tutuksi yhteistyössä muiden hevoalan tahojen kanssa ja jakaa tietoa lajista kaikille siitä kiinnostuneille ikään ja sukupuoleen katsomatta järjestämällä muun muassa kursseja ja luentoja.
Ensimmäinen virallinen montélähtö ajettiin vuonna 1979 Vermossa lämminverisillä, ja vuotta myöhemmin oli suomenhevosten vuoro. Vuonna 1991 ajettiin lämminveristen ensimmäinen SM-kilpailu ja suomenhevosten SM-monté vuonna 1999.

.......................................................................................

Suomenravurilla ratsastuksen huipulle

Jokaisesta suomenravurista ei tule huippuratsua. Tämän realiteetin Helimaija Pakarinen tuo moneen otteeseen esille haastattelun aikana. Suomenhevosiin erikoistuneen kouluratsastajan tärkein oppi suokkien kanssa työskenteleville on, että suomenratsun saa todella helposti pilalle. Rotua ei ole jalostettu ratsuksi, ja sen pitäisi jokaisen suomenhevosen kanssa työskentelevän ensimmäiseksi ymmärtää.
Pakarisen mukaan suomenhevonen on nöyrä tekijä, eikä se puoliverisen tavoin yhtä helposti heitä huonoakaan ratsastajaa tai kouluttajaa selästään. Valitettavasti tämä piirre kääntyy myös hevosta itseään vastaan. Ymmärtämätön kouluttaja voi kaivaa ja tahkota hevosella tehtäviä, joihin se vielä ei ole valmis. Lopputuloksena on ratsu, joka ei koskaan liiku kunnolla radalla.
Jos nimittäin suomenhevonen kyllästyy tai kokee tulleensa kohdelluksi kaltoin, se lyö ohjat tiskiin, ja homma on ohi.
Kyllä, Helimaija Pakarinen ratsasti kouluväen tietoisuuteen entisellä ravurilla, Kihin Källillä, joka muuten juoksi vielä Pakarisillakin kolmenkymmenen pintaan. Mutta 150 senttisellä Kihin Källillä oli tuoda kouluradoille muutakin kuin vain entisen ravurin menohalut.
– Kihin Källi on rakenteeltaan ja herkkyydeltään sopiva ratsuksi. Ilman näitä avuja siitä ei olisi tullut sitä, mitä siitä tuli.
Pakarisen mukaan nyt 13-vuotias oripoika on tyypillinen kihinmuistolainen. Toimiva, mutta äärimmäisen tarkka. Pakariselle Kihin Källi tuli Tapio Perttuselta, joka oli kohdellut hevosta sen luonteen vaatimalla tavalla. Niinpä se ei ollut missään tapauksessa mennyt pilalle.
– Kihin Källi on edelleen hevonen, josta pidän. Se on vireä ja kiinnostunut, hereillä oleva ja syttyy nopeasti, Pakarinen luettelee ja listaa huonoihin puoliin juuri tuon herkkyyden mukanaan tuoman arkuuden.
Källi kantakirjattiin toisella palkinnolla vuonna 2001 ja lausunnosta tunnistaa herkän herran: ”Kevyt ratsastaa, kiireinen, jännittynyt. Luonne: hätäinen, eteenpäinpyrkivä.”
– Ei siis missään tapauksessa harrastelijalle sopiva maastoratsu, eikä köpöttelyhevonen. Sellaisiakin suomenhevosissa on runsaasti.

Virtaa ja temperamenttia
Menestyäkseen kilpailuissa, yhtä lailla raviradalla kuin koulukentällä, suomenhevosessa on oltava virtaa ja temperamenttia. Silti ne ovat hyvin toimivia. Pakarinen arvelee, että yksi syy löytyy varmasti jo varsojen käsittelystä. Suomenvarsoja käsitellään paljon ja opetetaan sietämään erilaisia tilanteita. Jos ajatellaan vaikkapa ravimiljöötä, niin kyllähän hevonen siellä kohtaa kaikenmoista ja toimii silti.
Pakariselle on siunaantunut aikamoinen kalusto; Kihin Källi, Pelmi, Lastun Leka ja viimeksi hankittu Jaime. Kaikki muuten oripoikia ja kantakirjattu ratsuhevosina. hevosista Lastun Leka ei ole Pakarisen omistama ja myös Jaimen takana on joukko tukijoita, ei sponsoreita.
– Minulla on kyllä yksi virallinen sponsorikin.
Pakarinen sanoo kallistuvansa kouluratsastuksessa oriin kannalle, koska ori on jo rakenteeltaan sopivampi kouluratsuksi. Niissä on niskan kaarevuutta ja näyttävyyttä, tammat tuppaavat olemaan matalia.
– Jos tuloksia katsoo, niin kyllä siellä kärjessä on aika paljon oriita, hän sanoo.
Mutta mennäänpä ajassa taakse päin. Kuinka Pakarisesta oikein tuli suomenhevosihminen. Aluksi on heti kerrottava, etä Pakarinen kisaa edelleen myös puoliverisillä ja puoliverisillä hän uransakin aloitti, estepuolella tosin.
Pakarinen oli koulutellut suomenratsuja ja kun omat puoliveriset estehevoset alkoivat lähestyä eläkeikää, oli edessä uuden kaluston hankinta. Kyse oli rahastakin. Valmiin puoliverisen hankintahinta on aika korkea, ja toisaalta Pakarista ei kiinnostanut niin hirveästi nuoren puoliverisen koulutus valmiiksi esteratsuksi.
– Tuttava sitten kannusti, että osta Perttuselta tämän oma kasvatti Kihin Källi. Ensivaikutelma karsinassa ei ollut mitenkään käänteentekevä, vaan ihastuin sen velipoikaan, joka ei edes ollut myynnissä. Mutta kun nousin Källin selkään, pidin siitä heti.
– Hevonen oli herkkä suusta ja reagoi apuihin. Se oli heti minunoloinen hevonen.
Millään teurashinnalla Källiä ei ostettu, vaan siitä maksettiin tuolloin sen arvoa vastaava hinta. Ja juoksihan Källi radoilla hetken aikaa vielä Pakarisen omistuksessa. Nyt oriin hinta on noussut huimasti. Loistavasti suomenratsusta saa pulittaa aikamoiset rahasummat. Esimerkiksi Källin hankintahinta ja viimeksi Pakariselle tulleen Jaimen hinta eivät kohtaa millään tasolla.
– Ne ovat eri planeetoilta, Pakarinen myöntää ja jatkaa heti perään, että oikotietä onneen ei ole. On turha ostaa viidelläsadalla entistä suomenravuria ja ajatella, että pistänpä sen kouluradalle ja rahastan kunnolla. Toisaalta hän korostaa suomenhevosen monitoimisuutta. Entisestä ravurista tulee yleensä kelpo ratsu. Koulu- tai estekentille sillä pääsee ihan kilpailemaan. Sen sijaan lämminveriravurista ei ole kouluratsuksi. Pakarinen sanoo tämän, vaikka tietää, että toisinkin tästä asiasta ajatellaan.

Esteet jäivät Källin myötä
Källiin loppui Pakarisen esteura, nyt hän kisaa menestyksekkäästi koulukentillä ja niillä puoliverisillä myös esimerkiksi Pyhää Yrjöä. Suomenratsujen vähättelijät alkavat olla koulukentillä ja varsinkin niiden laidoilla vähenemään päin. Kun Pakarinen kisasi kesällä Turussa oripojillaan avoimissa luokissa Helppo A:ta. Voittivat Kihin Källi ja Jaime, Lastun Leka oli toinen ja Pelmi kolmas.
– Joku on väittänyt, että suomenhevosia katsottaisiin läpi sormien. Ei pidä paikkaansa. Olen käynyt tuomarikoulutuksen ja siellä korostettiin, että kouluradoilla katsotaan vain suoritusta riippumatta siitä, mikä rotu on kyseessä, Pakarinen napauttaa.

Tiina Ruotsala

.......................................................................................

Topin Joiku toteutti unelman

Topi syntyi  Nurmossa vuonna 1993. Vähän alle vuoden vanhana se matkasi Närpiön Pirttikylään. Käytiin katsomassa sitä kerran ja parin päivän tuumattuamme haimme sen kotiin. Alun perin oltiin katsomassa kylläkin toista tammavarsaa, mutta se oli ehtinyt mennä arpavarsaksi pohjoiseen, kohtalo kait puuttui peliin tässäkin.
Varsana se oli aika arka ja pelkäsi ihmisiä, mutta kyllä se luottamus lopuksi tuli. Kiinni tarhasta se ei joskus tahdo antaa itseään vieläkään, kaiketi, jos huomaa, että jonnekkin ollaan lähdössä.
Ajolle Topi opetettiin kaksivuotiaana Haagan Kaunon kanssa yhteistyössä, jossa polle viettikin sitten liki kaksi vuotta. Kesät Topi oli kotikonnuilla orilaitumella, jossa lomaili myös yhtenä kesänä kouluratsu Pilven Velho!
Topin selkään noustiin ensimmäistä kertaa sen ollessa 2,5-vuotias ori. Siihen se oli heti valmis. Satulaa ei silloin ollut, mutta paljon lunta! Koelähtö ajettiin 4-vuotiaana Vaasassa, jonka se suoritti ajalla 40.1. Kakkua syötiin. Samana keväänä Topi tuli sitten pysyvästi kotiin.
Innostus kokeilemaan montéa lähti vaan päähänpistosta ja "hullusta pohojalaasesta luonteesta". Yhteisen ystävän kautta sain Heidi Korpela-Kamilasta tietoa ja kerran käytiin kokeilemassa Jurvan hiittiradalla. Muistankin Heidin nauraneen selästä, kun volttaili ja Topi meinasi heti ensi ringin jälkeen lähteä jo juoksemaan, jotta tietää tämä ainakin, jotta mihin suuntaan lähdetään. Ensi startista Porista vuonna 2001 tuli sitten kolmas sija hyvällä ajalla.
Topi on aina ollut ahkera klinikalla vierailija ja sain jo kehotuksia lopettaa koko ura, kun polle ei mennyt puhdasta ravia. Taas iski se "hullu pohojalaisuus" ja viimeisenä oljenkortena lähdettiin kohti Hollolaa Kim ja Kirsi-Marja Sellin luo. Apu löyty.
Monten Suomenmestaruuskilpailu on ollut  haave ja tavoite, mutta että se voitto tuli vuonna 2003, niin se on jo eräänlainen unelmien täyttymys. Hommia on tehty paljon ja lopussa seisoi kiitos, vaikka välillä usko hiipuikin.

Heli Koskimäki

.......................................................................................

Varsan tie radalle Raineri Puikkosen tapaan

Taidolla mutta ei kovalla kädellä

Oikeastaan pikkuvarsan koulutus alkaa jo ennen sen syntymää. Näin voisi päätellä kun kysyy pitkän linjan menestyksekkäältä hevosmieheltä Raineri Puikkoselta ohjeita suomenhevosvarsan koulutuksesta emän alta opetus- ja koelähtöön.
Heti alussa sovimme, että nyt ei puhuta ikäluokkatykeistä, vaan tuiki tavallisista ravurinaluista. Ja jo nyt on mainittava, että Puikkosen mielestä hevosesta voi tulla kelpo ravuri, vaikka se ei kolmivuotiaana vielä opetus- ja koelähtöä saisikaan suoritettua.
Puikkonen sanoo ilahtuvansa aina, kun näkee pikkuvarsalle varatut riimut ennen kuin emä on edes varsonut. Riimut kertovat, että varsa otetaan vastaan ja sitä totutetaan pienestä pitäen ihmisen käsittelyyn. Puikkosen koulu alkaa pikkuvarsalle jo muutaman päivän ikäisenä.
Tuolloin varsa olisi syytä totuttaa siihen, että ihminen vie eläintä eikä päinvastoin. Varsassakin on jo voimaa, mutta vielä sen ihminen hallitsee.
– Jotkut sanovat, että kaikki varsat ovat samanlaisia syntyessään, mutta kyllä ne kaikki ovat heti yksilöitä. Myös suvun heikkous, kuten arkuus, näkyy tosi nopeasti.
Puikkonen korostaa kärsivällisyyttä, erityisesti aran varsan kanssa. Hän ei kannusta ajamaan varsaa takaa väkivaltaisesti karsinassa ja ahdistamaan sitä emon kupeeseen. Luotto eläimeen haetaan maanittelemalla. Laitumella auttaa, kun ihminen menee kyykkyyn. Tällaista utelias varsa ei voi vastustaa, vaan tulee tutustumaan. Hyvä olisi, jos tuolloin olisi antaa jotain varsalle. Liikkeiden on kuitenkin oltava hitaat, mitään äkkinäistä ei kannata tehdä. Äänenkäyttö on luonnollisesti aina oltava tasaista ja rauhallista.
Puikkonen sanoo, että arkaa varsaa ei joka kerralla kannata ottaa esimerkiksi riimusta kiinni. Eikä aina edes nousta seisomaan. Rapsutuksessa naukea paikka löytyy kaulavarresta, läheltä säkää. Siitä kun pääsee rapsuttamaan, on varsa myyty.
Puikkosen mielestä pienestä varsasta näkee myös sen juoksuhalukkuuden. Hyvä ravurin alku kulkee korvat pystyssä, emon rinnalla, jopa edellä. Laiskan pulskea seuraa puolestaan emää väkisin luimutelleen kuin hyeena.

Emän rinnalla ensimmäiset opit
Nopeasti Puikkonen opettaa varsaa olemaan myös kiinni. Luonteva tapa totuttaa tähän on erimerkiksi silloin, kun emä siemennetään uudestaan. Kun emä sidotaan kiinni, varsankin voi kiinnittää löysästi renkaaseen, mutta aluksi niin, että ihminen voi joustaa tarvittaessa.
Ylipäätään ensiopit on hyvä antaa niin, että emä on mukana. Puikkonen, maatalon poika, myöntää, että ennen varsoista tuli toimivia, sillä ne kiinnitettiin töitä tekevän emän aisaan ja siinä ne oppivat tavoille.
– Nykyajan varsat tahtovat jäädä liian vähälle käsittelylle. Ei ennen ollut arkoja varsoja, niitä käsiteltiin niin paljon. Mutta se oli sitä aikaa.
Entä jalat?
– Aikaisin keväällä syntyneiden varsojen jalat kannattaa katsoa jo pariviikkoisina. Tuolloin voi korjata esimerkiksi jalka-asentojen pieniä virheitä. Ylipäätään ensimmäisen kuukauden aikana jalat on katsottava.
Kuolaimet Puikkonen pujottaa suuhun heti kun varsa on erotettu emästä. Varsa saa pitää kuolaimia karsinassa ja haassa, niin että se tottuu syömään kuolaimet suussa. Rajumpaa varsaa Puikkonen myös käsittelee kuolaimesta.
– Ei niihin kuolainrenkaisiin missään nimessä mitään kettinkejä kiinnitetä, vaan kun ottaa otteen riimusta ottaa samalla otteen kuolainrenkaasta. Se riittää.
Ensimmäisenä talvena varsa saa Puikkosen tallissa myös silat selkään ja ohjiinkin se totutetaan. Varsinainen ajo-opetus käynnistyy kevättalvella tai keväällä, kuitenkin siten, ettei opetuksessa pidetä viikkojen taukoa. Vaikka päivittäin ja vähän kerrallaan.

Kolme kesää laitumella
Puikkonen opettaa varsan ajolle turvallisissa olosuhteissa, vaikka varsan omassa tarhassa tai kotipihassa. Kun eläin on oppinut ohjastuksen ilman taluttajaa, voi lenkkipiiriä laajentaa. Kun vuotikas pääsee kesälaitumelle, on se opetettu täysin takaa-ajolle. Laidunkauden päätyttyä Puikkonen kertaa ensin takaa-ajoa ja kun se on palautunut varsan mieleen, pistetään hepo koppakärryjen eteen.
– Löysä sekki ja potkuremmi eivät ole kouluttajan arkuutta, vaan viisautta ja ymmärtämystä.
Kun Puikkonen pistää varsan aisoihin, hän käyttää vain yhtä taluttajaa. Hyvin toimiva varsa ei muuta tarvi. Aluksi taluttaja on edellä, opetuksen edetessä ihminen siirtyy varsan rinnalle ja lopuksi taakse ajajan vieraan. Kuinka nopeasti opetus etenee, riippuu varsasta. Kun perusasiat on opittu, voi varsan kanssa siirtyä vaikka yleiselle tielle. Ajoneuvon kohdatessa, ihminen on taas varsan rinnalla, pään kohdalla,  ja ohjastajan on muistettava, ettei ohjia kiristämällä pelottele varsaa.
– Kun kuski pelkää, niin varsa pelkää kahta kauheammin.
Varsan toinen talvi sisältää ajoa opetusmielessä. Pelkkää kävelyä valmiita reittejä myöten. Niin, että asiat pysyvät mielessä, mistään valmennuksesta ei ole kyse. Puikkosen mielestä kaksivuotiaan suomenhevosvarsan ajo kesällä on silkkaa varsan kiusaamista.Varsinainen valmennus alkaa vasta kaksivuotissyksynä, kun varsa on tullut kesälaitumelta. Ja siitä lähtien Puikkonen pistääkin varsan aisoihin joka toinen päivä, mutta muistuttaa, että hikeen ei saa ajaa. Varsan koollakin on väliä.
– Pieni pyöreä ja hyväsyöntinen on valmiimpi ajolle kuin kookas varsa. Kookas varsa on käyttänyt kaiken voiman ja energia kasvamiseen, sillä ei ole vielä samanlaisia valmiuksia kuin pienemmällä lajitoverilla.

Ei voimaa vaan voimistusta
Kolmivuotistalvena Puikkonen ajaa varsalla myös painavilla, länkivetoisilla kärryillä. Näin varsa voimistuu. Mitään renkaita varsan perään ei pistetä, mutta lumessa saatetaan kahlata ja mäkiajoa harrastaa. Kolmivuotiskauden keväällä Puikkonen antaa voimistuneen varsan jo ilotella pätkiä, ja kun radat ovat sulaneet hän vie varsan radalle.
– Tutustumaan. Ensimmäisellä kerralla varsalta ei saa vaatia radalla yhtään mitään. Sille näytetään paikkoja. Kun radalta poistutaan varsa ajetaan esimerkiksi takasuoralla ensin radan reunalle, käännetään sieltä sisäradan kautta ja tullaan ulos. Eikä sen aina takasuora tarvitse olla, vaan mikä kohta tahansa. Myös kierrosmääriä on vaihdeltava, neuvoo Puikkonen mutta myöntää nauraen, että vanhempi hevonen ne kierrokset sitten osaakin laskea ˆ ihan opettamatta.
Puikkonen tuo varsan opetuslähtöön, kun varsa on siihen valmis. Varsan syntymäajalla ei ole mitään merkitystä, yhtä lailla myöhään syntynyt voi juosta opetuslähdön jo keväällä ja aikaisin syntynyt vaikka vasta marraskuussa.

Tiina Ruotsala