www.suomenhevonen.info

SuomenhevosSanomat:
1/2008 I 1/2007 I 1/2006 I 1/2005 I 1/2004 I 1/2003 I 1/2002 I 1/2001 I
Palkitut -01 I Parhaat 2006 I Parhaat 2007 I Parhaat 2008

SuomenhevosSanomat 1/2006 Kysy lehteä sihteeriltä!

Hevosurheilu ei sovi tosikoille!

Raviväen iloksi Stiina Ikonen on koonnut jo jatko-osan suuren suosion saavuttaneelle Ravatessa roiskuu -kirjalle. Yleensä jatko-osat ovat vanhan lämmittelyä, mutta Ikosen toinen tarinakirja on ehkä vielä parempi kuin edeltäjänsä. Ikosen mukaan uudesta teoksesta jäi noin sata tarinaa yli, joten luultavaa on, että kolmas osakin vielä tulee!
– Kolmatta osaa olen vähän työstänyt, mutten halua ottaa siitä stressiä. Katsellaan ehkä äitiysloman jälkeen vuonna 2007... Ikosen mukaan hevosväki nauraa samoille asioille, olipa menopelinä sitten suomenhevonen tai lämminverinen.
– Raviväen huumori on joskus melko mustaa, pakostakin, jotta hevosalalla jaksaa toimia. Yleisesti ottaen en näe eroa suomalaisesta huumorista, joitain käsitteitä ehkä tulee sisäpiiristä, joita kaikki eivät voi ymmärtää.
– Tähän kirjaan tulleista tarinoista jäi päällimmäisenä mieleen se kokonaisuus, että ravihevosista pidetään erittäin hyvää huolta kaikissa olosuhteissa ja että ne ovat omistajilleen kuin perheenjäseniä. Ihmiset kertoivat innokkaasti myös hevosten persoonallisista piirteistä.
Ikosen omiin suosikkeihin kuuluvat Kontion Jorman letkautukset.
– Hänellä on loistava tilannekomiikan taju. Tässä kakkososassa Pöytälaakson Aarnelta tulleet jutut ovat todella mielenkiintoisia.
Entäpä ne omat roiskeet?
– Kirjassa ei ole juttuja omasta elämästä, mutta ehkä niitä on kolmososaan paljastettava. Eihän ole reilua kertoa vain muiden mokia ja jättää omat arvailujen varaan. Niitä on paljon, olen elänyt kuten olen opettanut, ja törttöillyt usein!
Kakkososan suosio on Ikosen mukaan ollut samaa luokkaa kuin ykkösosan.
– Palaute on ollut positiivista, ja osa on pitänyt tätä uutta kirjaa ensimmäistä teosta mielenkiintoisempana.
Stiina Ikosella on itsellä kolme kimppahevosta tällä hetkellä eli liisattu kilpahevonen, siitostamma ja tämän keväinen tammavarsa.
– Hieno varsa Dreamasterista ja Behind The Scenesin emästä, en tiedä raaskiiko siitä luopuakaan, vaikka myyntitarkoituksessa se on tehty, Ikonen tunnustaa.

TIINA RUOTSALA

.......................................................................................

Jokirannan tallissa vuosikertatammoja

Mitä yhteistä on tammoilla Lumon Aihe (24,5a, vs.47700 €). Pimun Piirto (22,9a, 55500 €), Wellink (29,1 , 20200 €) ja Eliitti (29,1 , 8146 €) ? Ensimmäinen vastaus on helppo: Ne kaikki ovat anjalankoskelaisen Tarmo Jokirannan hevosia ja tammoja.
Seuraavan oikean vastauksen pystyy kaivamaan esiin käsiohjelmatiedoista tai rekisterinumeroista: Nuo tammat ovat syntyneet samana vuonna, eli 1995 ja ovat nyt siis 11-vuotiaita.
Kolmannen yhdistävän tekijä löytämiseen vaaditaankin jo oikein hyvää muistia tai Hippoksen tulostietokantaa. Ne kaikki olivat nimittäin mukana vuoden 2000 Villimiehen Tammakilvassa. Nyttemmin edesmenneen Kihin Tiinan voittaessa Lappeen suurkilpailun jäi toiseksi tullut Pimun Piirto siitä vain kymmenyksen, Lumon Aihe oli kolmas ja Eliitti viides. Wellink puolestaan laukkasi karsinnassa hylkäykseen asti.
Vuonna 2000 noista tammoista vain Pimun Piirto oli Jokirantojen omistuksessa, mutta vaikuttiko kisa noiden muiden myöhempään hankintaan?
– Itse asiassa ei, se on pelkkää sattumaa. Me vain etsimme tietyn sukuisia tammoja ja Lumo, Eliitti sekä Wellink löytyivät kaikki lehti-ilmoituksien perusteella, naurahtaa Oili Jokiranta.
Tammanelikosta kahdet Kuninkuusravit (Jokimaa ja Seinäjoki) käynyt Pimun Piirto on luonnollisesti edennyt raviurallaan pisimmälle, mutta myös Lumon Aihetta ja Wellinkiä on rauhassa rakenneltu kuningatarkisatasolle. Eliitti puolestaan hankittiin puhtaasti siitostammaksi.
– Lumon Aiheella ja Wellinkillä on teetätetty välillä varsoja ja meillä ei hevosia ole koskaan viritelty mihinkään yksittäiseen lähtöön. Niistä toivotaan pitkäikäisiä kilpahevosia. Kilpailevan kolmikon volttiennätykset ovat muuten kaikki Kouvolasta ja Wellink suorastaan rakastaa Kouvolan rataa. Se ei haluaisi laskea ketään edelleen siellä ja eikös Kouvolassa ole Kuninkuusravit vuonna 2007, sanoo Tarmo Jokiranta vilauttaen samalla hänelle tyypillistä hiljaista hymyä.

Yksilöllistä valmennusta

Neljän vuosikertatamman lisäksi Jokirannan tallissa on nelikkoa vuoden vanhempi tamma Kierros (28,7a , 27200 €) sekä Wellinkin kaksivuotias hovi-arilainen varsa. Tätä juttua tehtäessä toukokuun lopulla Eliitin odoteltiin pyöräyttävän hetkenä minä hyvänsä varsan Saran Salamasta. Kun tallin kuudesta hevosesta kaksi on valioita ja kolme tähteä, niin voidaan hyvällä syyllä puhua laatutallista.
Jokirannan tallia lähestyttäessä nousee helposti mieleen kysymys, että voiko täällä edes valmentaa hevosia? Isoja rekkoja vilisevän Koria-Anjala tien ja Kymijoen välisellä kapealla kaistaleella sijaitseva talli ja pienet peltotilkut eivät tarjoa otollisia olosuhteita ainakaan perinteiselle suomenhevosvalmennukselle.
– Etenkin kesällä on pakko mennä tien yli metsäteille. Tiet ovat vaan joskus todella kovia ja vauhti on sovitettava olosuhteisiin. Maantien ylityksessä ei yleensä ole ongelmia, mutta Lumon Aihe on kiireinen kotiinpäin ja tuossa joutuu katselemaan tarkkaan ohikulkevia autoa.
– Hiitillä käydään useasti Kouvolassa, mutta ne ovat pitkiä hiittejä, eikä vauhti ole liian kovaa. Pimun Piirrolla ei koskaan ajeta reellä, kun taas Wellinkillä ja Lumon Aiheella ajetaan kesälläkin reellä. Pimun Piirrolla ovat lihasarvot useasti ongelmana, joten ohjelman tulee olla tarkoin harkittu. Yhteisenä piirteenä näille meidän tammoille on tulosten parantuminen kun useampana päivänä peräkkäin ajetaan kilpaa, Tarmo Jokiranta toteaa.
– Valmennus on hevosten ehdoilla.

Hevosmiestaitoa sukuperintönä

Eivät Jokirannat ole pelkästään itsellään pitäneet hyviä hevosia, sillä heidän kasvattamiaan ovat olleet mm. derbykakkonen Ramses Vietteenpoika (26,1a , 28000 €), P.L.Lukari (26,8a , 28600 €) ja Ero-Viki (28,6a , 12500 €).
– Pimun Piirtokin oli myynnissä 2-vuotissyksyyn asti, mutta kai A.T.Vinskiä vieroksuttiin isänä. Aikaisemmin sai tammavarsan helposti myytyä, mutta yhdeksän vuotta sitten tammoja vierastettiin.
– Pimun mukana ravitouhu tarttui uudestaan ja hevoskorttikin oli pakko uusia, kun Pimu ei kellekään kelvannut. Niin suomenhevosmies kun olenkin, niin Suvannon Eikalta ostin lämpöisen ja ajoin startin, joka uusi kortin. Lämpöinen oli kyllä myyty jo ennen starttia, Jokiranta naureskeli.
Suvun perintönä perheessä löytyy hevosmiestaitoa, sillä Tarmo vaimo Oili on omaa sukua Valkealan Niverejä, ja raviohjastaja Pertti Niveri on Oilin pikkuveli.
Tarmon ja Oilin pojat Aki sekä Juha jatkavat myös hevosperinteitä.
– Aiemmin sekä Föhrin Ilkalla, että Pepellä (Niveri) ollut Aki tekee kengityshommia ja hoitaa hiittipalveluja ja Juha on rakentanut juuri kuuden hevosen tallin Anjalankosken Rautakorpeen.

MATTI MERILUOTO

.......................................................................................

Juhlavuoden kynnyksellä

Hevosväki ja erityisesti suomenhevosihmiset valmistautuvat ensi vuonna vietettävään suomenhevosen kantakirjan satavuotisjuhlavuoteen. Silloisen senaatin tekemä päätös perustaa suomenhevosen kantakirja on yhdessä suomenhevosen kunniakkaan historian kanssa luonut edellytykset koko nykyisenlaiselle hevostaloudelle, myös muiden rotujen osalta.
Erilaiset tutkimukset ja mittarit osoittavat, että hevosalalla menee kokonaisuutena erittäin hyvin. Alalle on tulossa runsaasti uusia yrityksiä ja työpaikkoja. Suomenhevonen on monikäyttöisyytensä ansiosta säilyttänyt asemansa tässä kehityksessä hyvin.
Raviurheilussa palkintotason kasvu on ollut viime vuonna lähihistorian suurinta. Totopelien kehitys on mahdollistanut tämän erittäin myönteisen kehityksen. Hevostalouden suurimmalla alalla, raviurheilussa, on kuitenkin suomenhevosen tulevaisuuden kannalta uhkaavin kehitys. Ennen 90-luvun alun lamavuosia suomenhevosten osuus kaikista ravilähdöistä oli yli neljäkymmentä prosenttia. Viime vuonna suomenhevoslähtöjen osuus oli 33,8 prosenttia, jossa oli laskua edellisestä vuodesta yli prosentin. Tämä jo itse itseään ruokkiva kehitys ja erityisesti aloittelevien ravurien kilpailumahdollisuuksien puute uhkaavat koko rodun tulevaisuutta. Tilanteeseen on monta syytä ja syyllistä. Toivottavasti juhlavuotena yhdessä eri tahojen kanssa löydetään viisastenkivi tämän kierteen pysäyttämiseksi. Suomenhevonen tarvitsee kipeästi uusia ystäviä ja omistajia esim. kimppatallien muodossa. Suuri yleisö kyllä arvostaa suomenhevosta. Tästä arvostuksesta osoituksena ovat pienilläkin paikkakunnilla Kuninkuusravien keräämät yleisömäärät, jotka kilpailevat suuruudessaan tasapäin miljoonakaupungeissa järjestettävien Elitloppetin ja Prix d´Amèriquen kanssa.
Myönteisinä asioina voi todeta myös Olympiaravit ja Turussa syksyllä aloitettavat kylmäveristen PM-kilpailut. Molemmat kilpailut edustavat Suomenhevosliiton kannattamia, suurta yleisöä kiinnostavia ja raviurheilun profiilia nostavia kylmäveriyhteistyön muotoja.
Suomenhevosliiton toiminta on kehittynyt myönteisesti. Jäsenmäärämme on kasvanut viime vuoden alusta yli kaksinkertaiseksi. Tämän vuoden aikana yhteisöjäseniksemme on liittynyt järjestöjä, joiden yhteinen jäsenmäärä lähentelee tuhatta. Toivottavasti tämä kehitys jatkuu, sillä suuri jäsenmäärämme takaa meille paremmat edellytykset suomenhevosen edunvalvontaan.
Toivon kaikille lukijoille unohtumattomia elämyksiä suomenhevosen kanssa ja samalla kiitän kaikkia tätä julkaisua tukeneita yrityksiä.

JUKKA SALONEN
Suomenhevosliitto ry:n puheenjohtaja

.......................................................................................

Pohjoisen vaelluksilla luotetaan suomenhevoseen

Laukkakisassa porojen kanssa

Yli tuhansien puunrunkojen ja juurakoiden sekä lukemattomien kivikkoisten purojen me kuljemme varmajalkaisten suomenhevosten kyydissä Oulanka- ja Kitkajokikanjonien uljaissa maisemissa Kuusamossa.
Hevoset puskevat läpi petollisten lutaikkojen, joiden syvyyksissä voi piillä mitä vain terävistä kivistä lähtien.
Kitkajokea ylittäessämme tunnen, kuinka virta tarttuu ratsuuni, joka silti voimakkaasti ponnistaen jatkaa matkaansa vastarannalle. Kapuamme rinteille uljaiden maisemien äärille ja laskeudumme taas alas jokivarteen.
Uljaat, ketterät ja kestävät ratsumme ovat rakenteeltaan kuin maratoneja juoksevat ihmiset, lihaksikkaita, vailla minkäänlaista rasvakerrosta.
Mutta miksi Rukajärven ratsastustallia pitävät Raili ja Jorma Patosalmi ovat valinneet vaelluksilleen suomenhevosen? Jorma Patosalmi tuntuu pitävän kysymystä vähän hölmönä, valinta on ollut niin itsestäänselvä.
– Ei esimerkiksi islanninhevosta voi markkinoida ulkomaille. Kun turistit tulevat Suomeen ratsastamaan, he haluavat nimenomaan ratsastaa meidän oman kansallisrotumme edustajalla, ei millään muulla.
Patosalmi sanoo poikkeuksetta kaikkien ulkomaalaisten olleen suomenhevosista haltioissaan ja ihmeissään: miten ne tekevät kaikkea ja menevät minne vain.
Ainoastaan suomalaiset itse laskevat huipussaan olevaa prosenttilukua: meillä ei osata omaa rotuamme riittävästi arvostaa.

Kuninkuusmatkalla Pohjoisessa

Jos retki vaatii hevosilta äärettömän hyvää peruskuntoa, se vaatii kuntoa myös ratsastajalta, jolla täytyy olla myös väsymätön halu istua hevosen selässä tuntitolkulla päivästä toiseen. Vähistä vaivoista, selkä- ja hartiasäryistä ja mustelmista istuinluiden paikkeilla ei parane välittää ja niihin kannattaa olla varautunut monipuolisella lääkearsenaalilla.
Viiden päivän aikana kilometrejä taittuu noin 160. Tämä on Oulanka Trail, ratsastusvaellusten kuninkuusmatkana markkinoitu. On elokuun ensimmäinen viikko 2004.
Joka ilta uudelle leiripaikalle saavuttaessa on lopen uupunut, mutta onnellinen ja ihmeellistä kyllä, joka aamu sitä nousee yhtä innokkaana hevosensa selkään ja ohjaa sen uusiin seikkailuihin. Haasteet, toden totta, ovat suuria maneesia kiertämään tottuneille täti-ihmisille. Meitä tätejä on matkassa kahdeksan, täysi lasti siis, ja mokomaa naislaumaa eivät Patosalmetkaan ole ennen nähneet, vaikka sanovat jo liki kaiken kokeneensa.

Satulassa väärinpäin – varo karhua

Eipäs kiirehditä tämän enempää asioiden edelle. Chapsit, jodhpurit ja kahdet ratsastushousut on pakattu mukaan, kypärä, tottakai, pitkähihaisia paitoja, joiden materiaali kestää tuhottomia määriä hyttysmyrkkyjä. Myrkkyjä on matkassa roll oneina, suihkeina ja nestemäisessä muodossa.
Porukka on toisilleen tuttua vähintäänkin ohuesti, sillä kaikki harrastavat hevoshulluutta Nurmossa Koivusalojen ratsastustallilla.
Kaikille yhteinen tuttu on ratsastuksenopettaja Tanja Karjalainen, jonka mukaan lähtö herättää melkoista hilpeyttä: minkälainen tyyppi lähtee oppilaidensa kera melkein viikon kestävälle ratsastusvaellukselle? Vai kertooko tämä enemmän oppilaista? Taitavat olla lystikästä porukkaa...
Tanja haluaakin letkan kärkeen, ettei hänen tarvitse nähdä, kun porukka könöttää hevosen selässä. Saavumme sunnuntai-iltana Patosalmien tilalle, jossa meille esitellään hevoset ja itsestämme antamiemme ennakkotietojen perusteella ne meille myös jaetaan. Käy ilmi, että Tanja tulee Herkollaan viimeisenä, mutta hänpä ratkaisee heti ongelman:
– No, mä istun sitten väärinpäin. Oppilaat hihittävät: karhut kuulemma napsivat ratsukoita aloittaen häntäpäästä.

Hurahtaneen onnellisia

Lännensatulan laitto on oma, aikaa vievä ohjelmanumeronsa. Huovat on harjattava hyvin, ettei mikään jää hiertämään hevosta tuntia kestävillä päiväretkillä. Suitsina toimivat riimut, joihin kuolaimet on kiinnitetty soljilla. Ohjien virkaa ajavat riimunnarut. Nokkelaa, mutta Raili Patosalmen mukaan myös pitkällisen tuotekehittelyn tulos: kuolaimet saa kätevästi pois suusta ja riimunnarun ansiosta hevosen saa helposti kiinni puuhun tauoilla, joiden kesto muuten pitenee sitä mukaa kun matka taittuu. Viimeiseltä laavulta Harjakoskelta, Kitkajoen rannalta, emme meinaa lähteä enää ollenkaan.
Jo ensimmäisenä päivänä kuljemme reittejä, joista emme ole ikinä kuvitelleet hevosella pääsevän: Rinne viettää jyrkästi alas, kerran liu´umme jopa puoli metriä alas pitkin suurta kivenjärkälettä. Ensimmäisessä majapaikassa pääsemme telttasaunaan, jossa lauteetkin viettävät valmiiksi kohti rantaa ja vettä, löylyt ovat hyvät ja Kalliojärvi vilvoittava. Yöllä laavulla kiusaavat hyttyset ja uimapatjat allamme tuntuvat kovilta. Mutta aamulla munalla ja pekonilla päällystettyjä paahtoleipiä mutustaessamme eräs meistä kuvaa osuvasti kaikkien tunnelmia:
– Onpas hurahtaneen onnellinen olo!
Hyttysetkin ovat tipotiessään eikä niistä sen koommin ole riesaa. Niinpä niille voi jopa antaa anteeksi ja unohtaa kaunat. Retkelle varatut hyttysmyrkyt riittävät vuosiksi eteenpäin.

Laukassa käsi kramppaa nuppiin?

Ratsastuksenopettaja sen tietää - laukka se on, joka saa ratsastajan hihkumaan ja hehkumaan iästä riippumatta, kuusivuotiaasta kuusikymppiseen.
Mutta rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että koko retken ensimmäinen laukka maanantaipäivän aluksi, pienen kävelypätkän jälkeen, tuntuu kamalalta. Lännensatula uutena elämyksenä on pompottava istua eivätkä jalustimetkaan pysy nätisti jaloissa.
Hevoset säntäilevät toistensa häntiin ja ohitse, mutta emme me silti mitään katastrofia saa aikaan. Vasta keskiviikkona retken puolivälissä erämaisimmissa maisemissa Jäkälänmutkassa, nuotiotulen äärellä, meille paljastetaan, että ensimmäinen laukkapätkä oli testi, onko meistä edessä olevaan huimaan ja rankkaan koitokseen ja olemmeko puhuneet totta ratsastuskokemuksestamme ilmoittautumisen yhteydessä.
Patosalmen mukaan joku joutuu joka kesä jättämään leikin kesken. Hänen mukaansa kuitenkin ratsastuksen perustaidot, käynnin, ravin ja laukan hallitseva pysyy hyvin “kärryillä”.
Enimmäkseen etenemme käyntivauhtia, välillä vähän ravaamme, mutta varo, kun edellä kulkeva joukon johtaja, Jorma Patosalmi, nostaa kolme sormeaan pystyyn. Lähtölaskenta alkaa: paikoillanne! Käytännössä hevoset hyppäävät jo laukalle. Valmiit, hep! Kolme sormea tippuvat ja sitten mennäänkin jo niin, että hiekka pöllyää. Jotkut innostuvat:
– Jiihaa!
– Vasen auki, mä tuun, huutaa toinen, jolle näyttää iskeneen pahimman laatuinen “satulanuppikramppi”, ja hevonen pyyhältää itsenäisesti ohi muiden.
Siinä kiidämme me, yhtäkkiä hurjapäiksi yltyneet tädit, jotka olemme tottuneet laukkaamaan vain pääty-ympyrällä maneesissa, ja silloinkin vain puoli ympyrää kerrallaan – hieman karrikoiden.
Perjantaina Tanja Karjalainen pääsee nopealla Herkollaan laukkakisaan porojen kanssa. Nämä ovat rauhallisesti juomassa vettä hiekkakuopan pohjalla, kun me karautamme paikalle. Voittaja jää selvittämättä, sillä porot, raukkikset, puikkivat pusikkoon.

Hirveyksistä yli, ali ja läpi

Liikasenvaarassa lähellä Venäjän rajaa odottavat Raili, hänen laittamansa ylelliset herkut, telttasauna, pieni, ihana Sirkkalampi, yöpaikaksi aitta tai teltta. Ennen torstain pitkää ja rankkaa ratsastusta otamme keskiviikkona hieman kevyemmän lenkin. Torstaina edessämme on ennennäkemätön nousu. Jyrkkyyttä kuvaavat Patosalmen antamat lukemat: kipuamme 200 metrin matkalla 100 metriä ylöspäin.
– Laittakaa jalustimet päkiälle, että pääsette mahdollisimman nopeasti hyppäämään hevosenne selästä, jos se kaatuu. Muistakaa hypätä ylärinteeseen, sillä muuten tiputte alas. Katsokaakin, ettei hevosenne pysähdy missään vaiheessa, vaan napauttakaa vaikka ohjilla kaulalle, meitä ohjeistetaan etukäteen.

Huumorilla ja suomenhevosella

Kukaan ei nytkään sano poikkipuolista sanaa tai ylipäätään yhtään mitään: ei muuta kuin eteenpäin ja ylös! Sama, mistä hirveyksistä me menemme läpi tai yli tai ali, kaikki käyttäytyvät kuin olisivat tehneet tätä aina. Mutta aina päivän päätteeksi on sikanälkä ja sikaväsy.
Matkan jälkeen - yhä hengissä - voi sanoa, että nauru on luonnonvaroista ehtymättömimpiä. Parasta oli porukka, mutta ilman uskomattomia suomenhevosia, Tuli-Vilausta, Lillaa, Erä-Poikaa ja puolimatkasta Metusalemia, Mailia, hommasta ei olisi tullut yhtään mitään.
Patosalmi kuljettaa ensiapuvälineitä satulalaukussaan. Hän on kurssit käynyt eli tietää, miten toimia ensi alkuun, jos jotain sattuu. Jos käy vakavammin, hän saa Sepe-pelastushelikopterin lääkäreineen paikalle 48 minuutissa. Aiemmin, uusia vaellusreittejä etsiessään hän kuljetti haulikkoa mukanaan siltä varalta, että hevonen teloisi itsensä. Tarvetta sille ei ollut.

LEENA HJELT

.......................................................................................

No niin ...

80-luvun alussa läksimme veljesporukalla äitienpäiväraveihin Haapajärvelle, mukana oli myös yksi perhetuttu kuskina. Ajoimme auton keskellä rataa olevalle varikolle ja aloimme ajoissa valmistautua lähtöön.
Kyydissämme oli sellainen suomenhevosruuna, jolla oli paha taipumus repiä itsensä irti paikasta kuin paikasta. Systeemimme hevosen kopista pois ottamiseksi oli sellainen, että ensin päästettiin hevonen irti ja sitten vasta avattiin takapuomi.
Olin ottamassa hevosen marhamintaa seinästä, kun joku lausahti: ”No niin”. Veljet aukaisivat takapuomin, koska luulivat hevosen olevan valmiina tulemaan ulos. Mutta ruuna riuhtaisikin itsensä eroon päitsistä ja peruutti ilman minkäänlaisia vehkeitä pois autosta.
Se kulki ensin kävelyvauhtia keskikentällä olevalle harjoitusalueelle, ja sieltä hölkällä radalle. Sitten se puikkelehti lämmittävien hevosten seassa pari kunniakierrosta, ja kun kuuluttaja kuulutti radalla vapaana juoksevasta hevosesta, ruuna päättikin mennä yleisöalueelle. Yleisöhän lakosi ruunan edessä niin kuin Punainen Meri Moosekselle. Hevonen koukkasi läheiselle Kalajoelle suuntaavalle valtatielle. Koko valtatie suljettiin ja seurasi valtava takaa-ajo ja piiritystilanne. Ruuna ravasi omakotitaloalueella erään talon pihaan, jossa oli juuri tehty kaikki pihatyöt, nurmet tasattu viimeisen päälle ja niin poispäin. Hevonen kiersi taloa ympäri useamman kerran ja talloi nurmikon aika pahan näköiseksi usean poliisipartion silmien alla. Kymmeniä avuliaita ihmisiä oli ottamassa sitä kiinni, ja viimein virkavallan toimesta hevonen saatiin pidätettyä ja tuotua se poliisisaattueessa takaisin radalle.
Huomasimme, että ehdimme vielä oman lähtömme esittelyyn. Pantiin siinä hevonen valjaisiin ja radalle. Se teki ensimmäisen laukattoman starttinsa ollen maalissa neljäs. Eräs kiuruveteläinen hevosmies kävi kehumassa toimintaamme ja ajatteli itsekin lämmittää hevosensa jatkossa samalla tavalla. Hänellä kalahti pian pilkka omaan nilkkaan, sillä seuraavissa Vieremän raveissa häneltä karkasi tamma linja-auton vierestä niin, ettei jäänyt muuta kuin päävehkeet roikkumaan auton kylkeen.
Meidän isämme oli oikea vanhan kansan hevosmies, emmekä uskaltaneet kertoa hänelle tämän mittakaavan toilailuista sanallakaan. Koko raviseurueen kanssa sovimme, ettei asiasta hiiskuta kenellekään.
Kaikki näyttikin menevän hyvin, kunnes seuraavana aamuna postilaatikkoon ilmestyi sanomalehti. Isä selasi lehteä etsien tyytyväisenä hevosensa nimeä tulosten joukosta. Toimittajan toimesta oli selostusten joukkoon tehty oikein erillisesti kehystetty kainalojuttu, jossa luki, että kiuruveteläisen Kemiläisen hevonen järjesti raveissa ylimääräisen ohjelmannumeron.
Isä kirpaantui, löi lehden kasaan ja lähti hakemaan paikallisesta rautakaupasta sonnin kaulapannan. Sen jälkeen meiltä karkaisi kuulemma vain päättömiä hevosia.

Se on suomalainen

Suomenhevonen on persoona

Arvo Koskelan K-loppuiset suomenhevoset ovat tunnettuja ravipiireissä. Suuremman yleisön tietoisuuteen Nokian hevosmies tuli kuninkuusravien myötä, kun oma kasvatti Turkka K pinkoi kuninkuusmittelöissä. Samalla toteutui Koskelan pariskunnan yksi suuri haave.
– Olemme käyneet vaimon kanssa kuninkuusraveissa jo ennen omia hevosia, ja jo tuolloin haaveilimme, että olisipa hienoa, jos oma hevonen joskus juoksisi mukana, Koskela kertoo ja kehuu kuninkuusravien ilmapiiriä ainutlaatuiseksi. Joskus Koskelan pariskunnan matkassa on ollut tuttavia, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole käyneet raveissa. Vastaanotto on aina ollut yhtä hämmästyneen positiivinen. Valtavaa yleisötapahtumaa, joka tiivistyy jännittävään loppukamppailuun ei voi verrata mihinkään muuhun urheilumittelöön.
Arvo Koskela on ollut hevosmies jo poikasesta. Vaari ja setä olivat hevoskauppiaita ja talossa oli Arvo Koskelan lapsuudessa omakin hevonen, vaikka perheen isä kaatui sodassa.
– Isä kaatui tammikuussa ja minä synnyin maaliskuussa, emme päässeet tapaamaan. Lapsesta saakka opin käsittelemään hevosia, talon oma hevonen myytiin kun olin kymmenvuotias. Olin töissä neljätoistavuotiaana mailla rahtia ajamassa hevosella, joten kyllä hevosenkäsittely on ollut tuttua lapsesta saakka.
Naapurissa oli Perho niminen hevonen, sodan käynyt sekin. Se oli Arvon suosikki. Kun ukkonen nousi, poika lohdutti hevosta, sillä jyrinä muistutti varmasti tammaa sodan melskeestä ja se oli peloissaan.
– Kun ensimmäinen oma tamma syntyi, halusin antaa sille Perho-nimen naapurin hevosen mukaan. Sehän ei käynyt, kun nimeä ei saa antaa toistamiseen. Niinpä lisäsimme loppuun sukunimen ensimmäisen kirjaimen K, taustoittaa Koskela kasvattajanimeä. Koskelat ostivat ensimmäisen Seita-nimisen tammansa (i.Jonne e.Akka) kolmisenkymmentä vuotta sitten.Seita varsoi kuusi kertaa, ja neljä varsoista tuli radoille juosten tähdeksi. Kahta ei koskaan saatu edes koelähtöön, toisella oli rakennevika ja toinen menehtyi onnettomuuden seurauksena jo kolmivuotiaana.
Koskelan perheessä ei sitten ole muita ollutkaan kuin suomenhevosia, joita Arvo Koskela luonnehtii lempeästi persooniksi.
– Nuorena ihailin lämminverisiä, mutta jotenkin ne eivät vain sytyttäneet. Eikä taloon ole enää Seita-tamman jälkeen ostettu ravihevosta.
– Ei ole tullut koskaan mieleenkään.

Väsyä ei saa

Kun oma kasvatti tulee radalle ja juoksee hyvin, voi vain kuvitella, että onnikin kasvaa suoraan toiseen potenssiin. Koskela myöntää, että näin on.
Jo orin valinta tai varsan kouluttaminen radalle ja toimivaksi hevoseksi on aina yhtä mielenkiintoista, kuten koko hevosharrastus.
– Kun olin vielä työelämässä, saatoin lähteä treenilenkille illalla puoli yhdeksän maissa. Eikä koskaan väsyttänyt. Ei tästä hommasta tulisi mitään, jos väsyttäisi tai ilma ei tuntuisi sopivalta. Ei sitä voi ulos katsoa, ja tuumia, että eipä lähdetäkään vetämään hevosta Vermoon, kun sataa niin ikävästi, Koskela naurattaa ja jatkaa tarinaa:
– Kun Turkka K on nyt ollut otsikoissa, minulta on kysytty, että käynkö enää tallilla lainkaan muuta kuin silloin kun on ravipäivä. Joillekin olen vastannut, että en käy enkä aina ravipäivinäkään...
Koskelan perhe ei koskaan ole asunut tallin pihapiirissä, vaan kotiin on kertynyt matkaa kymmenisen kilometriä. Nyt pariskunta on eläkkeellä, ja muutama vuosi sitten valmistui Nokian Pinsiöön uusi kuuden karsinan talli, jossa nyt viisi omaa hevosta. Kuudes karsina on tyhjä. Työtä riittää aamusta iltaan, joten kotiin lähdetään vasta yöksi. Tosin kesän pariskunta asuu kokonaan tallilla kesäasunnossa.
Arvo Koskela vastaa vilpittömästi, ettei tallin ja kodin välinen välimatka ole koskaan tuntunut pitkältä tai mahdottomalta. Työnjako on sellainen, että isäntä ajaa ja vaimo hoitaa hevoset. Lisäksi tallilla on töissä jo neljättä vuotta Marianne Punkari. Hevosia myös ratsastetaan. Arvo Koskelan mukaan ratsastus on kilpahevoselle tervetullutta vaihtelua ja hoitaa myös eläimen päätä.

Aina ei voi onnistua

Arvo Koskela toteaa, että ei heilläkään aina reissut onnistu. Raviurheilussa on aina mukana annos tuuria. Sama pätee kasvatuksessakin, lopputulosta ei koskaan voi ennalta tietää – ennustaa voi kylläkin.
– Jos raviurheilussa hyvät hevoset voittaisivat aina, niin rahamiehethän ostaisivat ne kaikki pois. Toisaalta vastoinkäymiset kuuluvat tähän lajiin aivan kuten elämässäkin. Ne tuovat jännitystä. Tämä on hieno harrastus, terveellinenkin, hän pohtii ja myöntää saman tien, että tietysti kolhujakin satelee. Jos ei kestä kolhuja, vaan saa niistä kammon, on parasta vaihtaa lajia.
Koskelan tallissa on yksi emätamma, jonka kesällinen varsa on jo myyty. Kesälaitumille lähti puolestaan kaksivuotias oripoika Oliver K, lupaavan oloinen ja keväällä tuli radalle Makdaleena K. Lisäksi treenattavia ovat ruuna Simeon K ja tietysti tallin tykki ori Turkka K. Arvo Koskela kertoo, että tammat ovat tulleet radalle aina vasta kuusivuotiaina. Olisiko niin, että oripoikiin on keskitytty enemmän ja niitä on ajettu säännönmukaisemmin? Vai kehittyvätkö tammat hitaammin? Sitä Koskela ei osaa varmuudella sanoa.
Arvo Koskela on hevosmies, joka on oppinut jo lapsesta suomalaisen hevosmiestaidon. Hän ei ole tarvinnut kuiskuttelijoita Amerikasta, oriit ovat toimineet kuten niiden tulee ihmisen kanssa toimiakin. Ravimies pohtii, että nykyiset oripuheet johtunevat siitä, että hevosmiestaidoissa on yksi sukupolvi välissä. Ja kun hevosia on tarjolla jopa ilmaiseksi, sellainen hankitaan myös päähänpistosta. Sitten ei tiedetä, miten isoa eläintä tulisi käsitellä.
– Muistan kun lapsuudessa naapuriin tuotiin siitosori Ypäjältä, joka astui kesän tilalla. Sillä tehtiin myös talon töitä ja ajettiin niittokonetta tamman parina. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut. Ei ole K-orien käsittelyssäkään mitään magiaa. Varsasta saakka oriit opetetaan työskentelemään ihmisen kanssa, ja tallilla niitä voivat käsitellä tytötkin.
– Turkka K on oikea herrasmies, hieno ori, Arvo Koskela tunnustaa.

Tietysti suomenhevonen!

Tony Andersson harrastaa valjakkoajoa, vaimo Rina sekä tyttäret Sara ja Sofi ratsastusta. Molempiin lajeihin sopii perheen 12-vuotias suomenhevosruuna Kuvastus. Sen kanssa Tony on osallistunut Hessi-tallin valjakkoajokilpailuihin.
11-vuotias Sofi ratsastaa Kuvastuksella sekä koulua että esteitä. Kolme vuotta vanhempi Sara panostaa enemmän kouluratsastukseen, mutta lähtee hevosen kanssa maastoonkin yksin. Ei siis ihme että Rina ylistää hevosen monipuolisuutta ja selväpäisyyttä.

Rehellinen ja luotettava – suomenhevonen

Perheen vapaa-aika menee miltei täysin hevosten parissa. Rina ja Tony toimivat Urjalan Hevosurheilijoissa, minkä lisäksi Rina on Hessi-tallin vanhempainyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja.
Rina Andersson ihmettelee erityisesti sitä, miten Tonykin on tempautunut hevosharrastukseen täysillä mukaan, vaikkei hänellä ole aiempaa hevostaustaa. Sen he lukevat Kuvastuksen ansioksi. Se on heille paitsi tapa irtautua arjesta ja keskittyä kokonaan muuhun, myös perheenjäsen.
Riina sanoo, ettei ollut ennen kohtaamistaan Kuvastuksen kanssa edes ajatellut, että omistaisi joskus suomenhevosen. Nyt, kun perhe harkitsee toisen hevosen ostamista, muita vaihtoehtoja kuin suomenhevonen, ei ole.
He arvostavat rodun rehellistä, luotettavaa ja oppivaista luonnetta. Hevonen joka yrittää kaikkensa ja sopii lastenkin käsiteltäväksi, on ainoa vaihtoehto heidän perheessään.
Rotuun tutustuttuaan Rina ihmettelee ihmisiä, jotka hankkivat muun rotuisia hevosia harrastuskäyttöönsä. Hänen mielestään
suomenhevosen ravikäyttöä korostetaan liikaa. Rodun maine olisi saatava sota-ajalta tähän päivään, saatava ihmiset tutustumaan siihen ja havaitsemaan sen monipuolisuus. Niin hänelle itselleenkin on käynyt.
Anderssoneille suomenhevonen merkitsee maan omaa, monipuolista kansallista rotua, jonka erityisyyttä tulisi korostaa samoin kuin islantilaiset tekevät omalle rodulleen.

Viikonlopuiksi Espoosta Urjalaan

Anderssonit asuvat Espoossa. Rina työskentelee assistenttina ja Tony myyntivastaavana. Tytöt käyvät koulua pääkaupunkiseudulla.
Kuvastus taas asustaa Heidi Sindan Hessi-tallilla Urjalassa. Perheen viikkorytmi onkin seuraavanlainen: viikot tehdään töitä ja käydään koulua pääkaupunkiseudulla ja kun viikonloppu koittaa, auton nokka suunnataan kohti Urjalaa.
Anderssonit pitävät elämäntapaansa toimivana: lomilla ja viikonloppuina lähtö Urjalaan irrottaa täysin arjesta. Siellä odottavat mökki, Kuvastus ja mukava talli-ilmapiiri. He ovat toki miettineet myös hevosen ottamista etelään. Tänä kesänäkin se tulee muutamaksi viikoksi läheiselle tallille, mutta pysyvänä ratkaisuna he pitävät Hessi-tallia.
Se, että hevonen ei ole omassa tallissa, antaa vapautta kiireisessä arjessa elävälle perheelle. Tallivuokrat ovat korkeat Helsingin seudulla ja jos Kuvastus olisi etelässä, he menettäisivät syyn lähteä Urjalaan.
Nyt Kuvastuksella ratsastetaan viikolla muutaman kerran Hessi-tallilla ja sitä käytetään silloin tällöin myös tuntiratsuna. Tytöt taas käyvät viikollakin lähitalleilla hoitamassa hevosia ja ratsastustunneilla. Vain Sofilla riittää aikaa harrastaa myös pianonsoittoa.

Monipuolisuutta hevosurheiluun

Rina kehuu Hessi-tallin ilmapiiriä ja monipuolisia harrastusmahdollisuuksia.
Monipuolisuus kuvaa hyvin sekä tallia, Kuvastusta että Anderssonien perhettä. He olisivat saattaneet innostua raviurheilustakin, jos Kuvastus olisi innostunut siitä.
Hevosella on ravisuvustaan huolimatta takana vain kolme starttia, jotka nekin ovat päättyneet hylkäykseen.
Anderssonit löysivät Kuvastuksen sen ollessa Heidi Sindalla tuntiratsuna. He vuokrasivat Kuvastusta ja ihastuivat hevoseen. Niin tekivät muutkin, joten kesti vuoden päivät ennen kuin Anderssonit saivat ostettua hevosen.
Aluksi se oli yhteisomistuksessa heillä ja Sindalla, mutta nykyään se on Saran ja Sofin nimissä.

HANNA SALONEN

.......................................................................................

Tokkolan tallilla hevonen monessa mukana

Kesäinen Jaalan kirkonkylän maisema on kuin suoraan kansallisromanttisesta maalauksesta. Mutkittelevaa pääkatua vartioi kaunis vanha puukirkko, vihreät vilja- ja heinäpellot lainehtivat kevyessä tuulessa ja peltosarkojen takana välkehtii sininen Pyhäjärvi.
Hevosihmisen mielestä kaiken kruunaa pääkadulla komeita nelipyöräkiesejä vetävä suomenhevonen ja sen mustavalkoisiin pukeutunut parrakas ohjastaja.
Ohjastaja on kaikille jaalalaisille ja monelle muullekin Pohjois-Kymenlaakson asukkaalle tuttu Ilkka Tokkola ja hevonen on hänen kotikasvatti, 13-vuotias Päivi-tamma. Ohi ajavien autoilijoiden vauhti hidastuu ja hymyilevät päät kääntyilevät katsomaan valjakon perään, mutta Päivi vaikuttaa vähät välittävän peltisistä hevosvoimista.
– Päivi on kyllä ihan aarre näissä ajeluttamisissa, ei sitä parempaa voisi olla. Sen voisi viedä vaikka Helsingin keskustaan, eikä se hätkähtäisi mitään. Jos siihen jotain kaipaisi lisää, niin emä Maikin tapaa oikein poseerata valokuvissa, virnistää Ilkka Tokkola.
– Hevosen on opittava jo pienestä pitäen luottamaan ihmiseen ja olemaan paikallaan kaikissa olosuhteissa, jos kuski niin haluaa. Hevosen pitää kuitenkin olla nuori ja ajossa vireä hevonen, laahustava eläkehevonen ei sovi kärryjen eteen.

Ei rikastu, mutta elämän laatu kasvaa

Tokkolan tallilla on ollut aina hevosia, luonnollisesti suomenhevosia, mutta viimeisten 15 vuoden aikana ne ovat nousseet tulolähteenä perinteisen maatalouden rinnalle. Ympärivuotiset juhla-ajot (häät, eläkkeelle läksiäiset jne), yleisötilaisuudet, joulupukin rekiajelut, laskiaisajelut ja muut ovat saaneet rinnalleen täysimittaisen ratsastuskoulun omine maneeseineen. Samaan aikaan kaikki mahdolliset maa- ja metsätaloustyöt on hoidettu hevosvoimin.
– Venta valmennettiin kuningatarkilpailukuntoon (1999 ja 2000) aivan työajolla. Talvella metsätöissä sekä polttopuun ajossa ja kesällä jyrän sekä kylvökoneen edessä pellolla. Ainoastaan välillä käytiin uittamassa Pyhäjärvessä. Vaikka Venta oli kilpailuissa armoton, niin sen verran rehti se oli, että polkupyörällä saattoi viedä uimaan vaikka rekkoja vyöryi ohi. Myös polttopuukuorman saattoi tehdä rekeen ohjien roikkuessa Ventan selässä, muistelee Tokkola.
– Eihän tässä rikastuta, mutta tekeminen on hauskaa ja elämän laatu pysyy korkealla.
Nykypäivänä, kun ihminen on loitontunut luonnosta, niin hevosalan toimija joutuu kohtaamaan uudenlaisia ongelmia.
– Hevonen ei saisi paskantaa mihinkään ja juhlapaikoilla autot ajetaan aivan hevosen viereen, jolloin yhtään ei saisi liikkua sivuttain, mikä luontokappaleelle on varsin luonnotonta. Onneksi ei ole käynyt mitään onnettomuutta.
Kun matka lähimpiin kaupunkikeskuksiin (Kouvola ja Kuusankoski) on 30 kilometrin luokkaa, niin kuorma-auton pitäminen on pakollista hevosen ja tarvikkeiden kuljetukseen. Polttoaineineen, ajopiirtureineen ja muine menoineen kuorma-auto on vain kovin kallis ylläpidettävä.
Leppoisasti jutteleva Ilkka Tokkola on erittäin kysytty mies kaikenlaisten juhlatilaisuuksien ajuriksi, vaikka tekeekin ajeluja vain “eläkepäivien ratoksi”. Tallin toiminta on siirtynyt tytär Tuuli Valveen käsiin ja Ilkka Tokkola vain avustaa.
– Joulun alla olisi kysyntää joulupukin rekiajeluille, mutta se on rankkaa hommaa minuuttiaikataululla. Kolme viikkoa yhtä soittoa vähintään seitsemän tuntia päivässä ja useassa paikassa siirtymisineen, niin sitä ei enää jaksa, huokaisee Tokkola.

Venta kasvattaa uutta juoksijapolvea

Porin ja Joensuun kuningatarkilpaan osallistunut Venta on 15-vuotiaana yhä edelleen lihaksikas ja hyväkuntoinen tamma. Reilun viikon vanha hyväjalkainen jänkäjussilainen tammavarsa vierellään se hallitsee samalla laitumella olevaa hevoslaumaa pelkällä katseellaan. Muut kyllä väistävät valtiattaren tieltä.
– Ventalla oli kilpaillessaan sellainen tappamisen meininki. Kun se vilkaisi vierelle, niin harva tamma uskalsi tulla aivan rinnalle, vaikka varaa olisi ollutkin. I.P.Sukkula uskalsi ja painui Porin loppusuoralla ohi. Venta vaan pyrki voittoon välillä kovemmin, kuin ravi antoi myöten, muisteli Tokkola valiotammaansa, jonka kilpailukirjan tavallisin merkintä oli ykkönen.
Ventan kanssa Ilkka Tokkola myöntää aloittaneensa vuoden liian aikaisin (4-vuotiaana), mutta sama ei toistu Kapteenista olevan ensimmäisen varsan kanssa.
– Velmi pyrkii nyt 4-vuotiaana kuin Ventakin, mutta sillä aloitetaan vasta 5-vuotiaana, että ravi kestää kilpailupään mukana. Sen verran olen oppinut, että hevoshomma vaatii sitkeyttä ja kärsivällisyyttä.

Upean kirjan suomalaisista maatiaisroduista kirjoittanut matematiikan opettaja Kirsti Hassinen esittää suomenhevosistakin vastaavantyyppistä kantahevosluetteloa kuten on esimerkiksi tehty paimensukuisten lapinkoirien kantakoirista. Veikko Liljan nettiin kokoama kantakoiralaskelma pitää sisällään ne x-rekisteriin rekisteröidyt paimensukuiset lapinkoirat, joilla on jälkeläisiä tai näyttelytulos.
Hassinen arvelee, että suomenhevosen orilinjat on jo aika hyvin tutkittu ja kirjattu, mutta tammatkin pitäisi kartoittaa. Selkeästä, asiantuntijan tilastoimasta luettelosta kävisi ilmi myös ne suvut, jotka ovat häviämisuhan alla. Näin tammanomistajille annettaisiin ainakin teoriassa mahdollisuus astuttaa tamma hieman harvinaisemmalla oriilla, ja auttaa osaltaa suomenhevosrodun säilymistä monipuolisena ja terveenä.
Hassinen näkee suomenhevosen tulevaisuuden pääpiirteissään hyvänä, mutta hieman häntä huolestuttavat niin ratsu-kuin ravipuolella runsaasti käytetyt muotioriit. Hassinen uskaltaa sanoa tämän ääneen, vaikka oma ori Pilven-Poika (e.Elotar i.Ukko-Veto) on yhtä lailla ratsuväen keskuudessa muotiori kuin ravipuolen tammanomistajille vaikkapa Turo tai Viesker.
– Pilven-Poika elättää itsensä nykyään siitosoriina, joten en sano tätä mainostamismielessä, mutta kertaakaan sitä ei ole käytetty ravuritammalle. Kyllähän kokeilla kannattaisi, Hassinen pohtii. Viime vuonna Kirsti Hassisen tyttären Laura Liljan omistamalla Pilven-Pojalla oli vajaat kolmisenkymmentä ratsutammaa. Pilven Pojan velipuoli Pilven
Humu (i. Suikku) on kuitenkin ollut Hassinen-Lilja perheen tuottoisin kasvatti, se ravasi uransa aikana yli satatuhatta euroa, ja siitä on kasvattajakin saanut osansa.

Tuhansien vuosien historia

Kirsti Hassisen teos Maatiaisen matkassa kertoo, että Suomessa on pidetty kotieläimiä nelisen tuhatta vuotta. Pohjoisiin oloihin ovat aikojen kuluessa tottuneet niin lehmät, lampaat, hevoset ja siat kuin siipikarja. Ensimmäisistä kotieläimistämme kehittyivät suomalaiset alkuperäisrodut. Kirsti Hassisen kirja esittelee sanoin ja kuvin ensimmäistä kertaa kattavasti kaikki suomalaiset maatiaisrodut. Suomenhevonen, länsisuomenkarja, kyytöt, lapinlehmät, suomenlampaat ja -vuohet, pohjolan mehiläinen, maatiaiskissa ja kotimaiset koirarodut ovat olleet vahvasti mukana suomalaisten elämässä. Hassinen kertoo jokaisesta kotieläimestä niiden luonnetta ja käyttäytymistä kuvaavia tarinoita. Kirjassa selvitetään myös maatiaisrotujen uhanalaisuutta ja pohditaan säilytystyötä.
Hassinen tutustui maatiaisrotuihin vuohien ja lampaiden kautta 1980-luvun alussa. Kaksikymmentä vuotta sitten perheen 11-vuotiaalle Laura-tyttärelle ostettiin oma Elotar-tamma. Vaikka tamma oli palkkio ahkeralle isosiskolle pikkuveljien hoidosta, niin samalla ostettiin taloon myös hyväsukuinen siitostamma.
Liljan perhe toimi ensimmäistä hevosta hankkiessaan esimerkillisesti. Kaupantekoon otettiin mukaan asiantuntija, ja Elottareen päädyttiin myös sen Erilo-isän vuoksi. Kotona hevosalan oppia saatiin Kiristi Hassisen isältä. Isä Veikko ja tytär Laura ajoivat eläväisellä tammalla kuormia reellä ja kärryillä. Elotarta oli vaikea saada kantavaksi, ja kun siinä lopulta onnistuttiin elettiin jo syyskuuta. Ensimmäinen varsa, Pilven Poika, syntyi yhdeksäs syyskuuta!

Satumaisen hyvä ratsuori

Pilven Pojan tarina on kuin heppakirjoista konsanaan. Laura ja Pilven Poika eli Pipo kasvoivat yhteen, ja kun parivaljakko esittäytyi ensimmäisen kerran tamma- ja varsanäyttelyssä jätettiin nuori hento tyttö ja komea kookas oripoika ilman palkintoa.
Seuraavana vuonna heltisi jo kakkonen, ja Pipo oli koko näyttelyn toiseksi paras varsa. Nyt se on jo ehtinyt johtaa isäoritilastoja, ja kantakirjaan ori on merkitty ykkösellä.
Hassinen kertoo, että Pipon lahjat havaittiin jo nuorena. Olympiaratsastaja Maarit Raiskio kokeili Pipoa ensimmäisen kerran oriin ollessa nelivuotias, ja tuolloin hän nimitti oria kultaiseksi. Niinpä ori pantiin Kiki Nybergin koulutettavaksi ja Jukka Martikainen kilpaili ahkerasti nuorella oriilla. Myös Laura Lilja kilpaili oriillaan aina kansallista tasoa myöten.
Kirsti Hassinen uskoo, että maatiaiset voivat edellään olla vahvasti sekä ammattilaisten että harrastajien elämässä mukana. Esimerkiksi suomenhevonen sopii ammattimetsurin tai luomuviljelijän apuriksi tai siitä saavat aikuiset ja lapset kelpo harrastusratsun omaankin käyttöön, muutenkin kuin maatilamatkailun yhteydessä. Hassinen näkee tärkeäksi, että myös työhevosesta kannetaan huolta. Onhan työhevonen mahdollisesti tulevaisuudessa ratsujen rinnalla rodun geenipankki.
Hassiselle on nostettava hattua ja myös kustantajaa Maahenkeä on kiitettävä tasokkaasta työstä. Elävät tarinat maatiaisten kanssa eläneen perheen vaiheista ja runsas kuvitus houkuttelevat kirjan lukijoiksi niin aikuiset kuin lapset. Maatiaisen matkassa sopii hyvin myös koulujen ja oppilaitosten perusteokseksi suomalaisista alkuperäisroduista.
Kirsti Hassinen on perheensä kanssa harrastanut, saanut välillä elantonsa sekä kuvannut ja kirjoittanut maatiaiskotieläimistä jo neljännesvuosisadan Vuorelan mökistä Rämsöössä Valamon luostarin kautta Pohjois-Karjalan Pyytivaaralle. Perheen neljä lasta ovat kasvaneet aikuisiksi eläinrakkaassa kodissa, jossa on aina ollut kaikenlaisia eläinlapsia. Suomenlampaat johdattivat perheen isän Veikko Liljan villa-alan ammattilaiseksi perheen omassa yrityksessä Pilvilampaat -kehräämössä.

TIINA RUOTSALA


...................................................................................