www.suomenhevonen.info

SuomenhevosSanomat:
1/2008 I 1/2007 I 1/2006 I 1/2005 I 1/2004 I 1/2003 I 1/2002 I 1/2001 I
Palkitut -01 I Parhaat 2006 I Parhaat 2007 I Parhaat 2008

SuomenhevosSanomat 1/2007 Kysy lehteä sihteeriltä!

Suomenhevonen viettää kantakirjansa 100-vuotisjuhlaa. Hieno rotumme julistettiin kulttuuriministerin toimesta helmikuussa kansallishevoseksemme. Suomenhevonen on juhlavuotenaan saanut julkisuutta alan ulkopuolisissa tiedotusvälineissä enemmän kuin hevosalan parhainkaan kansainvälinen menestys koskaan. Mediaseurannassa on toukokuun loppuun mennessä television ja radion lisäksi havaittu yli 550 artikkelia suomenhevosen juhlavuodesta. Myönteinen julkisuus hyödyttää koko hevostaloutta, jos niin halutaan. Valitettavasti alan sisältä löytyy oman rotumme vähättelyä, joka osaltaan pilaa hevosalan tulevaisuuden näkymiä.
Juhlavuoden tapahtumakalenterissa on tällä hetkellä noin 300 tapahtumaa. Kiitos tästä kuuluu Hippoksen juhlavuoden organisaation lisäksi erityisesti niille tuhansille vapaaehtoisille, jotka ovat olleet järjestämässä tapahtumia.
Alkuvuoden perusteella näyttää mahdolliselta, että juhlavuodesta tulee historiallinen vuosi, jolloin vuosikymmeniä jatkunut suomenhevoslähtöjen osuuden lasku kääntyisi enimmäistä kertaa nousuun. Kiitos tästä kehityksestä kuuluu raviratojen johdolle ja kilpailusarjojen laatijoille. Suuren kiitoksen osoitan niille raviradoille, jotka ovat pyytäneet Suomenhevosliittoa yhteistyökumppanikseen erilaisten hankkeiden toteuttamisessa.
Turussa järjestettiin kesäkuun alussa osanottaja- ja yleisömäärältään ennätykselliset Työmestaruuskilpailut. Turun kokemuksien pohjalta kannattaisi jatkossakin harkita kilpailujen järjestämistä suurten asutuskeskuksien lähellä olevilla raviradoilla. Näissä puitteet ovat valmiina ja markkinoinnin avulla on mahdollisuus saada uutta yleisöä alalle.

Viime vuosien voimakkaan jäsenmäärän kasvun myötä Suomenhevosliiton arvostus suomenhevosen puolustajana ja varteenotettavan yhteistyökumppanina on lisääntynyt. Mielipidettämme moniin asioihin on kysytty ja meitä on pyydetty mukaan hevostaloutta edistäviin hankkeisiin. Erityisen ilahduttavaa jäsenmäärämme kasvussa on nuorten jäsenten lisääntynyt osuus. Nuoret hyvin koulutetut kansainvälisesti suuntautuneet ihmiset osaavat ja uskaltavat arvostaa omaa ainutlaatuista rotuamme kansainvälistyvässä maailmassa.
Toivon lukijoille kansallishevosemme tarjoamia elämyksiä ja kiitän kaikkia tätä julkaisua tukeneita yrityksiä. Muistathan liputtaa Suomenhevosen päivänä 6.9.

Pori 14.6.2007

Jukka Salonen
Suomenhevosliitto ry:n puheenjohtaja    

.......................................................................................

Jäsenistöstä joukkovoimaa

Oman panoksensa suomenhevosen asemaan jäsen tuo parhaiten hankkimalla uusia jäseniä. Suomenhevosliiton merkityksen ratkaisee jäsenmäärä, koska se tuo uskottavuutta. Onhan liiton merkitys on suurimmillaan asiantuntijana erilaisissa suomenhevosen asemaa koskevien asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Liitto edustaa suomenhevosen omistajia eri yhteyksissä asioiden valmisteluissa ja siltä kysytään mielipidettä sekä lausuntoja. Niitä valmistellaan liiton hallituksessa.
Kenties paras esimerkki jäsenen vaikuttamisesta on Anton Hatakka, joka jäsenyytensä aikana on hankkinut lähes sata uutta jäsentä. Hän on hankkinut uudesta jäsenestä nimen ja osoitteen, johon liiton jäsenmaksulasku on voitu postittaa ja sen jälkeen muukin jäsenmateriaali.
Anton Hatakka asuu Valkeakosken Kaapelinkulmalla, joka on entisen
Sääksmäen kunnan aluetta. Hän on eläkkeellä varsinaisesta palkkatyöstään, jonka ohessa hän on kasvattanut nelisenkymmentä varsaa.
Ne ovat neljää lukuun ottamatta olleet suomenhevosia. Varsat myydään aina, kun ostaja löytyy.
Anton Hatakka on Suomenhevosliiton uskollinen jäsenhankkija ja myös aktiivinen Hevosenomistajien jäsen. Aikaisemmin hän toimi muun muassa Valkeakosken hevosyhdistyksessä puheenjohtajana. 
Jäsenten hankinnassa ovat tärkeitä paikkoja muun muassa ravit ja muut hevosaiheiset tilaisuudet. Anton Hatakka painottaa, että suurin merkitys jäsenhankinnassa on lähipiirillä. Oman tallin ja naapurin tallin henkilöt ovat helpoimpia jäsenehdokkaita. Pitää muistaa kysyä voiko nimen laittaa Suomenhevosliiton jäsenlistaan? Jos vastaus on myönteinen niin nimi ja osoite liiton hallituksen tietoon ja loppu hoituu muiden toimesta...
Suomenhevosen juhlavuosi antaa vielä apua jäsenhankintaan.
Suomenhevosliiton hallitus on huomioinut vuosikokouksessaan Anton Hatakan ansiot  muistoreliefillä.

Jouko Konsala

.......................................................................................

Hyväluontoinen ja rehti

Liinaharjat hulmusivat ja suomenhevosen juhlalevy soi Konginkankaan Suomenhevonen 100-vuotta juhlaraveissa toukokuussa. Monille ravien ehdoton huippuhetki oli suomenhevosten kiitolaukkalähtö. Niin myös nuorille hevosenomistajille Kati Lambergille ja Jonna Huhta-aholle.
Vaikka laukkalähtö oli leikkimielinen, valmistautuivat Kati Lamberg ja Jonna Huhta-aho koitokseen huolellisesti.
– Koko kevään ratsastimme pitkiä kunnonkohotuslenkkejä ja radallakin kävimme muutaman kerran harjoittelemassa, summaavat tytöt.
Valmistautuminen kannatti. Hevoset suorittivat lähdön tyylikkäästi, vaikkei kumpikaan voittoon yltänyt.
 Laukkalähtöön osallistuminen oli tavattoman hauskaa! tytöt hehkuttavat.
Myös yleisö piti näkemästään, ja monet kertoivatkin tulleensa raveihin pelkästään laukkalähdön vuoksi.
Kati Lamberg ja Jonna Huhta-aho ovat molemmat omistaneet suomenhevosen vuoden verran. Mutta miksi juuri suomenhevonen?
– Se on niin monikäyttöinen, rehti, hyväluonteinen ja yleensä terve. Koko perheen käyttöhevonen, tytöt perustelevat.
–  Minulle ei tullut mieleenkään hankkia muuta rotua, huomaa Jonna, jonka ensimmäinen hevonen Tosi-Piika on.
Harrastehevosten määrä on kasvanut Äänekosken seudullakin hurjaa vauhtia. Koska laukkalähtö sai niin hyvän suosion, järjestetään laukkalähtö todennäköisesti Konginkankaan raveissa myös ensi keväänä.
– Siihen minä tähtään Piikalla, sanoo Jonna Huhta-aho, joka tänä keväänä joutui osallistumaan lähtöön lainahevosella oman hevosensa tiineyden vuoksi.
Tuula Pasanen

.......................................................................................

Juhlavuosi jatkuu

Suomen Hippoksen Suomenhevonen 100 vuotta -projektin vetäjä Suvi Louhelainen jää äitiyslomalle heinäkuussa. Louhelainen jättää pestin haikein mielin.
– Juhlavuosi on ollut vauhdikasta aikaa, mieli on täynnä kokemuksia ja ihmissuhteita. Paitsi, että vuosi on ainutlaatuinen hevosalalle, on se meille juhlavuoden parissa työskenteleville sitä varmasti myös henkilökohtaisen elämän tasolla. Tiedän, etteivät projektin myötä tutuksi tulleet ihmiset katoa mihinkään. Työn jätän kuitenkin luottavaisin mielin, sillä tiedän sen jäävän hyviin käsiin.
– Haluan kiittää omalta osaltani teitä kaikkia, jotka olette jo omalta osaltanne antaneet panoksenne suomenhevosen juhlavuoden toteutumiseen ja sitä kautta olleet mukana tekemässä suomenhevoselle sitä seuraavaa sataa vuotta. Haluan toivottaa myös onnistumisen elämyksiä vielä edessä olevia ponnisteluja varten. Toivon, että työ suomenhevosen eteen jatkuu myös tämän vuoden jälkeen ja että sen työn takana ovat suomalaiset hevosihmiset ilman raja-aitoja!
Louhelaisen mukaan juhlavuosi on herättänyt laajalti mielenkiintoa eri kohderyhmien keskuudessa, yllättävilläkin tahoilla. Iloisinta on ollut huomata hevosalan yrittäjien ja harrastajien lähteneen innolla mukaan vuoden toteutukseen.
Hevosalan ulkopuolisen median kiinnostus aiheeseen on ollut kiitettävää. Mediaseurannan alkuvuoden tuloksia seuratessa on useamman kerran saanut hieraista silmiään. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea juhlavuoden alue- ja paikallistoimijoille, jotka ovat rohkeasti lähteneet tekemään suomenhevosta tunnetuksi eri tavoin.
– Toivon todella, että juhlavuoden tarjoamat mahdollisuudet eri tahojen
keskuudessa on hyödynnetty. Valitettavasti uskon kuitenkin, että kaikki me emme ole oivaltaneet vuoden ainutlaatuisuutta ja käyttämättä on jäänyt korvaamattomia tilaisuuksia. Mutta toisaalta, onhan vuotta vielä puolet jäljellä, mukaan ehtii vielä!
– Asia, jota hymysuin mietin ja muistelen varmasti usein tämän vuoden jälkeen, ovat ne henkilökohtaiset kohtaamiset ja puhelinkeskustelut, joissa on saanut huomata kuinka ainutlaatuisen eläimen ja rodun kanssa olemme tekemisissä. Ihmisten henkilökohtaiset muistot, kokemukset, uhraukset ja rakkaus suomenhevosta kohtaan ovat jotain mitä ei koskaan voi unohtaa. Ainutlaatuisia hetkiä ovat olleet myös ne hetket, joina valtiovallan edustajat ovat osoittaneet arvostuksensa kansallishevosellemme.
Suvi Louhelainen on kasvanut pikkutytöstä hevosperheessä ja hevoset ovat olleet osa normaalia elämää lähes aina.
– Pikkutyttönä kiersin  isän matkassa raviratoja ympäri Suomen. Muistan tunteen kuinka ihailin radan reunalta, minulle hieman vieraampien suomenhevosten urheilullista olemusta. Oma sankarini oli Patrik.
Suomenhevosen omistaja minusta tuli kuitenkin vasta aika äskettäin.
– Kunnioitus kansallista rotuamme kohtaan sai hankkimaan oman suomenhevosen, joka todella on valloittanut sydämeni. Kuitenkin koen olevani hevosihminen, sen kummemmin hevosen karvoihin tai rotuun katsomatta. Tiedän, että niin kauan kuin raviharrastukseni jatkuu, tulee tallistani löytymään sekä lämminverisiä, että suomenhevosia.
Louhelainen iloitsee, että juhlavuosi valmisteluineen on koonnut yhteen vanhemmat ja nuoremmat, miehet ja naiset sekä ravi- että ratsuihmiset.
– On ollut ilo huomata etenkin paikallistapahtumissa yhteen hiilen puhaltaminen, jota on tapahtunut ravi- ja ratsuyrittäjien sekä harrastajien kesken. Hienoa kuinka ainutlaatuinen, yhteinen, sama rotu sitoo ympärilleen niin valtavan määrän erilaisia ihmisiä ja harrastusmuotoja. Juhlavuoden tekijöitä yhdistää pyyteettömyys ja
tietynlainen nöyryys, halu olla yhteisellä asialla.
Louhelainen uskoo, että juhlavuoden synnyttämät kontaktit elävät vielä juhlien jälkeen ja, että hevosalan toimijat seisovat yhdessä rintamassa, tehden tunnetuksi upeaa suomenhevosta ja suomalaista hevosalan osaamista.
– Valtakunnallisten, alueellisten ja paikallisten rohkeiden tempausten kautta suomenhevonen ja koko suomalainen hevosalan osaaminen on lisännyt sille kuuluvaa arvostusta. Yksi vuosi on lyhyt aika pysyvien jälkien jättämiseen, mutta ehkä me hevosihniset olemme saaneet tänä vuonna sitä tarvittavaa rohkeutta ja ylpeyttä hitusen lisää.
– Juhlavuosi on muistuttanut meitä myös hevosalan sisällä suomenhevosenrikkaudesta ja opettanut meitä olemaan ylpeitä hevosestamme. En usko, että juhlavuoden nostattama “suomenhevosbuumi” olisi vain tilapäinen ilmiö, vaan että juhlavuoden tarjoamien mahdollisuuksien kautta moni on
löytänyt suomenhevosen pysyvästi. Toki on selvää, että haasteita suomenhevonen tulee taipaleellaan edelleen kohtaamaan, mutta niistä se selviää hevosalan toimijoiden viisaiden päätösten avittamana ja tukemana.

Tiina Ruotsala

.......................................................................................

Sakari Vanha-Rauvola lopettaa vain mielessään joka toinen päivä

”Joka toinen päivä minä lopetan tämän homman, ja joka toinen päivä minä hankin taas uusia valjaita, kärryjä tai jotain. Se lopettaminen saa näköjään odottaa”, sanoo eurajokelainen Sakari Vanha-Rauvola, 76.
Moneen otteeseen Vanha-Rauvola on ajatellut, että jää viettämään rauhallisia eläkepäiviä, mutta ei. Ravikonkari jatkaa valmennustoimintaa ja kilpailumatkoilla käymistä. Eikä hän kaihda pitkiäkään kilpailumatkoja. Hän lähtee Eurajoelta vaikkapa Ouluun, jos siellä on hänen hevoselleen sopiva sarja. Ranskassakin Vanha-Rauvolan hevonen on juossut.
Vanha-Rauvola on tottunut reissaamaan. Esimerkiksi Vipun kanssa hän kävi kuvauksensa mukaan ajamassa kilpaa ”suurin piirtein kaikilla Suomen raviradoilla Oulun alapuolella”.
Aikoinaan Vanha-Rauvola matkasi Suomessa myös Hippoksen orilautakunnan jäsenen ominaisuudessa.
– Eivät minua pitkät matkat ole rasittaneet, mutta ehkä ikä alkaa jo vaikuttaa, Vanha-Rauvola sanoo ja kiittää samalla nykyistä elämänkumppaniaan Riitta Kuparista, joka ajaa niin autoa kuin hevostakin.

Lämminveristen ajanjakso

Sakari Vanha-Rauvolalla alkoi 1970-luvulla jakso, jonka aikana hän ei omistanut lainkaan suomenhevosia. Hän keskittyi lämminverisiin, joista parhaimmasta päästä olivat Kresma ja Kasatka.
Kresma oli yhtenä vuonna Suomen nopein Suomessa syntynyt lämminverinen. Kresman varsan DH´s Girlin Sakari Vanha-Rauvola antoi ylioppilaslahjaksi pojalleen Manulle.
Sittemmin Sakari Vanha-Rauvola alkoi etsiä omistukseensa hyvää suomenhevostammaa. Hän löysi etsimänsä, Jukka Salosen ja Timo Välimäen kasvattaman Vipun, jonka Vanha-Rauvola osti vuonna 1984 Vipun ollessa neljän kuukauden ikäinen.
– Kyllä minä sen valikoiden ostin. Aika montaa varsaa kävin katsomassa. Vipu rupesi heti miellyttämään.
Vipu voitti ravikuningattaruuden Vermossa vuonna 1992 ja seuraavana vuonna Lappeenrannassa.
Vipu on varsonut seitsemän kertaa. Yksi varsoista kuoli.
Eurajoki on vanhastaan vahva hevospitäjä. Vipun ravikuningattaruudet edustavat eurajokelaisravureiden saavutusten huippua. Vipua äänestettiin jopa kunnallisvaaleissa.
Vipu on nykyisin Maria, Sara ja Teija Vanha-Rauvolan nimissä. Manu ja Teija Vanha-Rauvolan toiveena oli, että Vipu olisi synnyttänyt Santeri Dahlian siittämän jälkeläisen. Santeri Dahliasta Vipu ei kuitenkaan tullut kantavaksi, ja sittemmin Vipu sai turolaisen varsan.

Aitiopaikalla

Sakari Vanha-Rauvolalla on tallissaan Kaukomäen kylässä lähellä entistä kotitilaansa kolme hevosta: Vipu-Poika, Vipu-Hiski ja Vipun Tytti. Sakari Vanha-Rauvola paitsi valmentaa hevosiaan myös kengittää ne.
Vipu-Poika kilpaili helmikuussa Ranskan Vincenneessä. Se oli siellä kummassakin kilpailussaan seitsemäs. Mutta reissu oli hieno, Vanha-Rauvola sanoo.
Ranskan matka oli hänelle niin mukava kokemus, että hän pitää sitä kuin pisteenä iin päälle kaikelle sille, mitä hän on raviurheilussa saanut kokea.
Tarkkasilmäisenä hevosmiehenä Vanha-Rauvola ihaili Ranskan-matkallaan ranskalaisia hevosia, ja hän puhuu niistä kuin olisi ostoaikeissa. Kytkentä tässä tapauksessa on myös sellainen, että Kasatka oli ranskalais-venäläinen hevonen, jossa Vanha-Rauvolan mukaan oli enemmän ranskalaista kuin venäläistä verta.
Vanha-Rauvolalla on ollut paljon merkittäviä luottamustehtäviä.
– Minulla on ollut mahdollisuus seurata aitiopaikalta Suomen raviurheilun kehitys sotien jälkeen, hän mainitsee.
– Olen saanut kaiken sen, mitä Suomessa voi raviurheilussa saada, Vanha-Rauvola sanoo. Kaikkein hienointa Vanha-Rauvolasta on se, että hän on saanut ajaa hevosensa ravikuningattareksi ja vielä kahteen kertaan.
Vanha-Rauvola sanoo olevansa suomenhevosen peruskannattaja, mutta hän antaa arvon myös lämminverisille. Hän muistaa, kuinka joskus keskusteltiin siitä, pitääkö lämminveristen tuominen Suomeen hyväksyä. Hyväksyttiinhän se, ja Vanha-Rauvola katsoo, että lämminveristen tulo Suomen raviradoille oli tavallaan suomenhevosen pelastus.
Suomenhevosten määrä pieneni maaseudun koneellistuessa. Lämminveristen tulo antoi puhtia Suomen ravikilpailutoiminnalle, ja siitä oli hyötyä myös suomenhevosille.
Vanha-Rauvola muistuttaa, että hyvät suomenhevossuvut kuitenkin säilyivät, vaikka suomenhevoset vähenivät.
Sakari Vanha-Rauvola on kokenut paljon, ja hän on kuin suomalaisen raviurheilun kävelevä tietosanakirja. On tällä rauhallisesti puhuvalla miehellä vaikeitakin aikoja ollut ihan riittämiin, mutta sitkeys on tallella.

Petri Parppei

KAINALOJUTTU
”Pääasia oli, että sain ajaa kilpaa”

Sakari Vanha-Rauvola ajoi ensimmäisen kerran kilpaa Eurajoen Lutajärvellä vuonna 1948. – Pääasia oli, että sain ajaa kilpaa, mutta jännäsin, etten vaan viimeinen olisi. Olin toiseksi viimeinen.
Vanha-Rauvolan Lutajärvellä ajamasta hevosesta ei tullut sen valmiimpaa. Hänen ensimmäinen oma hevosensa oli Jatsa-niminen tamma, jonka emä selvisi sodasta ehjin nahoin.
Nuorena isänsä menettänyt Sakari teki hevosensa kanssa paitsi maataloustöitä myös metsätöitä ja kävi raveissa, joihin ajoi hevosensa. – Esimerkiksi talvella oli reki hevosen perässä ja kärryt reessä, Vanha-Rauvola historioi.
Vanha-Rauvola kertoo muiston senaikaisesta elämästä: Viikko savotassa, ja sitten sunnuntaina oli Luvialla Verkkorannassa  kilvanajot. Ajoin siellä kaksi lähtöä ja sieltä sitten tultiin juosten kotiin, ja maanantaiaamuna mentiin taas savottaan.
Sakari Vanha-Rauvolaa tuntuu vieläkin hieman kaivelevan yksi Jatsaan liittyvä asia. Hän halusi astuttaa Jatsan Eri-Aaronilla, joka 50-luvun alkupuolella oli astumassa Eurajoella. Sakari oli tuohon aikaan armeijassa, ja hänen veljensä katsoivat, että Eri-Aaronin astutusmaksu, 3 000 markkaa, oli liian suuri. Näin Jatsa jäi astuttamatta.
Myöhemmin Sakari osti Eri-Aaronin 3-vuotiaan varsan, Niiron.
Niiron osalta Vanha-Rauvolalle on jäänyt erityisesti mieliin Porin kaksipäiväiset helluntairavit, joissa Niiro kilpaili kumpanakin kilpailupäivänä kaksi kertaa. Niiro voitti neljästä lähdöstä kolme ja oli kerran toinen. Vanha-Rauvona muistelee näitä lähtöjä lämmöllä varsinkin siksi, että Niiro voitti niissä kolmesti Helättimen, joka 1960-luvulla seppelöitiin kolmena vuonna ravikuningattareksi.
Niiron Vanha-Rauvola myi Lappiin, jossa se kunnostautui työhevosena niin hyvin, että valittiin kahdesti työmestariksi.

Sakari Vanha-Rauvola

- Sakari Vanha-Rauvola on toiminut Eurajoen Hevoskasvatusyhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja
   puheenjohtajana.
- Satakunnan Hevosjalostusliiton johtokunnan jäsen yli 20 vuotta. Useita vuosia liiton puheenjohtaja.
- Suomen Hippoksen valtuuskunnan ja hallituksen jäsen.
- Sataravi Oy:n hallituksen jäsen ja varapuheenjohtaja.
- ­­Suomenhevosliiton hallituksen jäsen.
- Suomen Hippoksen kunniajäsen.
- Suomenhevosliiton kunniajäsen.
- Saanut Suomen hevostalouden kultaisen ansiomerkin, raviurheilun kultaisen ansiomerkin ja hevosenomistajien järjestön kultaisen ansiomerkin.
-Lukuisasti muita hevosiin ja raveihin liittyviä tehtäviä.

.......................................................................................


Kuin nuoret pojat

Suomenhevosori Vieskerin tarina on vertaansa vailla. Hevosesta puolet omistavat Ahokkaan veljekset Kari ja Kaarlo toteavat realistisesti, että heidän talliinsa ei vastaavaa hevosta enää taida tulla. Sitä he eivät kiistä, et-teikö uusia vieskereitä laiduntaisi parhaillaankin Suomen kauniissa suvessa, mutta ne pitää löytää ja myös osata  tehdä radoille.
Vieskerin kaltaisen lahjakkuuden pilaa todella helposti, veljekset tietävät, mutta eivät väitä olevansa virheettömiä.
– Virheitäkin tehtiin, mutta hyvä hevonen paikkasi ne.
Ahokkaan isännillä ei ole noussut menestys päähän. Poikasesta saakka hevosten kanssa touhunneet miehet tietävät, miten lujassa voi ravivalmentajan leipä olla. Molemmat treenaavat ja kengittävät. Kari Ahokas ajaa kilpaa jonkin verran mutta hoitaa kesällä pääasiassa siittolatoimintaa, ja Kaarlo Ahokas on iltaisin ravien ammattikuski.
Mutta kun pihassa komeilee oikea euromiljonääri, huikean tilin tehnyt ori. Ettäkö tosissaan miehet istuvat treenikärryillä ja paiskivat töitä siinä missä muutkin?
– Mitä muutakaan sitä tekisi, Kaarlo Ahokas vastaa kysymykseen kysymyksellä.
Kun haastattelu tehdään puolen päivän maissa, Kaarlo Ahokas on jo ehtinyt ajaa valmennettavia ja Kari Ahokas hoitaa tallia, jonne asiakkaita näyttää tulevan tasaiseen tahtiin. Ahokkailla astuu Vieskerin
lisäksi Haaste-Poika, jonka juoksemaa Tornion V75 voittoa muuten
juhlitaan samaisena haastattelupäivänä  täytekakkukahveilla.
Vieskerillä on tänäkin kesänä vajaat sata morsianta. Onneksi isän ei tarvitse maksella elatusmaksuja, vaan tilanne on päinvastainen. Niinpä ori on kartuttanut tiliä varsamaksujen muodossa jo satoja tuhansia.
Hevosen kilparadoilta takoma tilihän nousi huikeaan miljoonaan ja siihen rapiat 154 422 euroa päälle. Jos oriille suodaan elinvuosia ja tammoja riittävästi, voivat astutusmaksut nousta samoihin lukemiin – ylikin.
Mutta ei puhuta rahasta, puhutaan suomenhevosesta!
– Kiltti, fiksu, herrasmies, vilkas kun mikä mutta nöyrä, energinen, kova touhuamaan, pudottelee Kaarlo Ahokas Vieskerin ominaispiirteitä ja Kari Ahokas nyökyttelee vieressä.
Sutkia oripoikaa ei paljoa tarvitse aisoihin kesällä laittaa, sillä joka aamu se hyppää pukille (livemorsiamia on luvassa syksymmällä) ja laitumella pitää välillä hyvästellä lähtevät tammat kunnon kiitolaukalla. Pätkiä mäen kuningas saattaa ottaa niin paljon omiin nimiinsä, että illalla otetaan sisälle pikkuhikinen oripoika.

Lahjakas varsa

Vieskerin tarina ei ole perinteinen satu rumasta ankanpoikasesta. Kaarlo Ahokas selventää tietämättömälle oriin tulleen heille kolmivuotissyksynä valmennukseen. Järjestyksessään kolmannella lenkillä Killerin radalla varsa lasketteli painavilla koppakärryillä ilman kenkiä viittäkymmentä – ihan hölkkimällä... Kun omistaja halusi myydä, ei Ahokkaiden tarvinnut empiä ostopäätöstä.
Ahokkaille suomenhevonen on aina ollut ravuri, työ- ja kilpakumppani. Kaarlo Ahokas korostaa rodun monipuolisuutta, Kari puolestaan pitkäikäistä kilpailijaa. Jalostustyön vaikutukset näkyvät molempien mielestä selvästi.
– Vielä parikymmentä vuotta sitten loimiraveista saattoi saada sen
loimen rapakelillä parin  minuutin ajalla, nythän sellaisella ajalle ei ole asiaa kilparadoille muuta kuin kolmivuotiaana opetus- ja koelähtöön, Kari Ahokas naurahtaa.
Ahokkaiden mielestä suomenhevonen on ravurina erinomainen kilpahevonen, silti on niitäkin, joista ei tule ravuria tekemälläkään. Molemmat korostavat useaan otteeseen, että suomenhevosta on tehtävä nuoresta eli 1,5-vuotiaasta. On vain muistettava, että vauhti voi tappaa hyvän ravihevosen. Toisaalta suomenhevonen voi tulla hyväksi ravuriksi, vaikka ei erikoisia lahjoja vielä kolmi-nelivuotiskautena näytä. Tosin Kaarlo Ahokas tokaisee, että typerästä ja huonoliikkeisestä ei ravuria kannata tahkota. Korvienväli merkitsee aika paljon. Tämä pätee myös
lämminverisiin.
– Kyllä niissä lämminverisissäkin on stoppareita ja haluttomia.
Hevosella on oltava voitontahtoa.
Ja mielellään vireyttä, ainakin jos Vieskeristä otetaan mallia.
– Vieskerillä oli aina turpa kotiin päin, sitä oli mahtava treenata. Kun maailma näytti nurjaa puolta, Viesker piti talon väen vireessä. Kun ori vielä kilpaili, Kaarlo Ahokas löysi lääkkeen mieliharmiin jättämällä Vieskerin ajon päivän viimeiseksi.
– Sillä kun kävi lenkillä, oli aina kotiin palatessa hyvä mieli.
Ja niistä elämän hevosista. Montakin löytyy mainittavaksi, kaikilla
komeaa tulostasoa radoilta, mutta lapsuudesta veljeksille on mieleen
jäänyt ikioma shettis, jota pojat ajoivat ja valmensivat.
Laukaan Pirttilän tilalle Ahokkaat muuttivat 1970-luvun alussa.Poikien isä kuoli jo vuonna 1980 ja pojat jatkoivat isän työsarkaa. Talli on rakennettu vanhaan sikalaan, karsinapaikkoja on kolmisenkymmentä ja treenattavia tällä hetkellä vajaat parikymmentä. Vieskeristä Ahokkailla on vuotikas ja kaksivuotias oripoika.
– Pakko uskoa, että niistäkin jotain tulee.
– Vaikka tämä juttu suomenhevosta käsitteleekin, niin on mainittava elämän hevosista myös oma kasvatti Sugar Free. Se oli niin viisas hevonen, Kaarlo Ahokas päättää.

Tiina Ruotsala

.......................................................................................


Tallissa tärkeintä hevosen hyvinvointi

Hevoset ovat sosiaalisia eläimiä, jotka elävät laumassa läheisessä yhteydessä lajitovereihinsa. Hevonen käyttää ravinnokseen heinäkasveja, syö usein ja liikkuu suurimman osan vuorokaudesta syödessään ja etsiessään ravintoa. Hevosten pitopaikkojen tilat ja rakenteet tulee mitoittaa niin, että hevonen voi toteuttaa käyttäytymistarpeitaan ja syödä ja juoda luonnollisessa asennossa. Mitoituksissa on otettava huomioon jokaisen hevosen koko ja käyttötarkoitus.
Tilantarve
Yksi hevosen hyvinvointiin merkittävästi vaikuttava tekijä on riittävän suuri tila. Pitopaikan kokoon  vaikuttavat sekä hevosen fyysinen että sosiaalinen tilantarve. Mitä ahtaammin hevosia pidetään, sitä tärkeämmäksi hevosten keskinäinen arvojärjestys ja sen ylläpitäminen muodostuvat.Fyysisen tilan hevonen tarvitsee makuulle menoa, lepäämistä ja venyttelyä sekä kehon hoitoa varten. Hevosen pitää voida mennä makuulle ja nousta makuulta vaivattomasti sekä syödä ja juoda luonnollisessa asennossa. Hevosen ulottuvuuksia ja sen fyysistä tilantarvetta voidaan arvioida säkäkorkeuden perusteella. Kansainvälinen ja Suomen eläinsuojelumääräykset ylittävä suositus on, että karsinan pinta-ala laskettaisiin vähintään kaavan (2 x säkäkorkeus) 2 mukaisesti. Tällöin säkäkorkeudeltaan 150 cm olevan hevosen karsinan pinta-ala on 9 m2 ja 160 cm korkean hevosen 10,24 m2.  Varsomiskarsina vastaavasti (2,5 x säkäkorkeus)2
Myös muita pitopaikkoja ja ruokinta- ja juomalaitteita sijoitettaessa hevosen ulottuvuuksia voidaan arvioida säkäkorkeuden perusteella. Mikäli karsina ei ole neliön muotoinen, tulee lyhyemmän sivun olla vähintään 1,5 x hevosen säkäkorkeus.
Kaikenkokoisilla hevosilla, myös poneilla, tulee olla mahdollisuus kanssakäymiseen toisten hevosten kanssa ja tapahtumien seuraamiseen ympäristössään. Sosiaalinen tila (yksilöetäisyys) on lyhin etäisyys, jonka hevonen haluaa säilyttää muihin hevosiin. Hevoset määrittävät asemansa silmien, korvien ja sierainten välityksellä saamiensa viestien perusteella. Niiden sosiaalinen tila mitataan päästä mihin tahansa naapurihevosen kehon osaan. Hevosten kesken saattaa syntyä lisääntynyttä ja vaarallista aggressiivista käyttäytymistä, jos ne joutuvat olemaan lähempänä
toisiaan kuin niiden sosiaalinen tila normaalisti (hevosenmitta, noin 2 m) sallii. Ryhmässä alempiarvoisella on oltava aina tarpeeksi tilaa väistää ylempiarvoisen hyökkäävää käytöstä. Mikäli ryhmässä pidettävillä hevosilla on liian vähän tilaa, saattaa alempiarvoinen hevonen kärsiä pelkostressistä. Sillä saattaa myös olla vaikeuksia päästä ruokintapaikoille, jolloin se voi kärsiä ruoan ja veden puutteesta.
Syöntiasento
Hevosen luonnollinen syöntiasento on syödä maasta eli siltä tasolta missä kaviot ovat, toisen etujalan ollessa lähellä turpaa. Ruokinta- ja juomalaitteita ei saa sijoittaa hevosen kokoon nähden liian korkealle ja hevosen tulee ulottua syömään ja juomaan vaivattomasti. Pitää muistaa myös, että hevonen syö mielellään samaan aikaan muiden kanssa. Syöntikorkeus saisi olla korkeintaan 0,5-0,6 x säkäkorkeus.  Hevosten pitopaikkoihin liittyviä määräyksiä ja suosituksia
Hevosten pitoa, hoitoa, kohtelua ja käsittelyä säätelevät eläinsuojelulaki ja eläinsuojeluasetus. Lisäksi Maa- ja metsätalousministeriö on antanut päätöksen – Hevosten pidolle asetettavat eläinsuojeluvaatimukset  –  (MMMp 14/EEO/1998). Päätöksessä on esitetty yksityiskohtaiset vaatimukset mm. hevosen kohtelusta ja käsittelystä, karsinoiden, ryhmäkarsinoiden, pihaton makuuhallin ja pilttuiden vähimmäiskoosta sekä ulkotarhasta ja laitumista. Päätös sisältää myös suosituksia, jotka eivät ole sitovia.
Hevosten pitoon liittyvää lainsäädäntöä, määräyksiä ja julkaisuja löytyy Maa- ja metsätalousministeriön ja Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran sivuilta. 
http://www.mmm.fi/fi/index/etusivu/elaimet.html
http://www.evira.fi/portal/fi/elaimet_ja_terveys/hyvinvointi/
http://www.evira.fi/portal/fi/elaimet ja terveys/hyvinvointi/hevoset/
Määräyksissä esitetyt vaatimukset ovat minimivaatimuksia. Mikäli haluaa hevoselleen paremmat olosuhteet, on tilojen mitoitukset tehtävä minimivaatimukset ylittäviksi.
Päätöksen voimaantulo
Päätös (MMMp 14/EEO/1998) on tullut voimaan 1.1.1999 ja siinä esitetyt säännökset koskevat kaikkia talleja. Poikkeuksena tästä vanhoille talleille on annettu siirtymäaikaa hoitaa kuntoon eläinsuojan sisäkorkeus, yksittäiskarsinan ja ryhmässä pidettävien hevosten pitopaikan tilavaatimus. Vanhojen tallien on täytettävä vaatimukset siirtymäsäännösten osalta viimeistään 1.1.2014.
31.12.2000 jälkeen käyttöön otettujen tallien on täytettävä päätöksen ja sen liitteiden kaikki vaatimukset. Mikäli vanhaa tallia korjataan ja siellä tehdään muutostöitä, tulee tallin täyttää kaikki päätöksessä esitetyt vaatimukset myös siirtymäsäännösten (tallin sisäkorkeus, yksittäiskarsinan ja ryhmässä pidettävän hevosen tilavaatimus) osalta.
Hevosen pitopaikan sisäkorkeuden on oltava 1,5 kertaa hevosen säkäkorkeus, aina kuitenkin vähintään 2,2 m kaikissa olosuhteissa.

Yksittäiskarsinoiden vähimmäispinta-alat
Hevosen säkäkorkeus (m)       Karsinan pinta-ala (m2)
enintään                         1,08                          4,0
>1,08, mutta enintään      1,30                          5,0

>1,30, mutta enintään      1,40                          6,0
>1,40, mutta enintään      1,48                          7,0
>1,48, mutta enintään      1,60                          8,0
>1,60                              9,00

Suosituksena esitetään: Jos hevosen säkäkorkeus on yli 1,70 m, sen yksittäiskarsinan pinta-ala on vähintään se pinta-ala, joka saadaan kertomalla hevosen säkäkorkeus luvulla 1,8 ja korottamalla näin saatu tulo toiseen potenssiin (säkäkorkeus x 1,8)2.
Varsomiskarsinalle suositellaan  suurempia pinta-aloja.

Ryhmäkarsinassa on oltava tilaa kutakin siellä pidettävää hevosta kohden vähintään
Täysikasvuinen hevonen         Yksittäiskarsinan pinta-ala
12-24 kk ikäinen nuori hevonen    75 % yksittäiskarsinan pinta-alasta
Alle 12 kk ikäinen varsa              50 % yksittäiskarsinan pinta-alasta

Hevospihatossa sellaisessa makuuhallissa, jossa hevosia ei ruokita on oltava tilaa kutakin siellä pidettävää hevosta kohden vähintään
Täysikasvuinen hevonen              80 % yksittäiskarsinan pinta-alasta
12-24 kk ikäinen nuori hevonen    60 % yksittäiskarsinan pinta-alasta
Alle 12 kk ikäinen varsa              40 % yksittäiskarsinan pinta-alasta

Helena Jansson, MTT/hevostalous

.......................................................................................


Monipuolinen Murron Talli

Ylivieskasta muutaman kilometrin Ouluntietä ajettuani käännyn pienelle soratielle, jonka opasteena on mustapohjainen Murto-kyltti. Tie vie Murron Tallin pihaan. Koirat ilmoittavat tulostani tallissa touhuavalle Elina Vähäkankaalle. Pari tallikissaakin tulee tekemään tuttavuutta vieraan kanssa.
Lähes parikymmentä vuotta ovat tilaa pitäneet Hannu ja Elina Vähäkangas. Lapsia on kaksi, 14-vuotias Ville ja pari vuotta nuorempi Jonne. Hevosia on viisitoista, joista kaksitoista on suomenhevosia. Hevosista vanhin on viiden kuukauden ikäisenä taloon tullut, nyt jo 20-vuotias Sisko L ja nuorin tämän kaksiviikkoinen varsa Murron Valosta. Sisko L on Hannu Vähäkankaan työparina edustanut Suomea vuonna 1993 Norjassa pidetyissä metsätaitokilpailuissa sekä osallistunut Kärsämäen paanukirkon tekoon.
Tamma on myös luottohevonen metsäajokursseilla, joita Murrossa järjestetään Suomen Työhevosseuran toimesta. Näillä kursseilla on mahdollisuus oppia metsäajoa aivan alusta eli puunkaadosta ja reitityksestä alkaen. Seura järjestää kursseja myös esimerkiksi valjastuksesta ja länkien teosta. Sekä Hannu että Elina Vähäkangas ovat
työhevosseuran aktiivisia jäseniä.
Hannu Vähäkangas on kokopäiväisesti töissä Murrossa. Hommia varmasti riittää, kurssien lisäksi ihan arkiset tallityöt pitävät isännän liikkeellä ja kesällä tehdään vielä oma heinä. Valmennettavia on omasta takaa niin, ettei vieraita treenihevosia ole mahdollista ottaa. Hiittireissuilla ei matkoihin onneksi tarvitse paljoa aikaa käyttää, sillä Keskisen ravikeskus on noin vartin ajomatkan päässä Murrosta. Murron Tallin auto onkin tuttu näky Keskisessä. Hiitinajo perustuu ajatukseen "hitaasti kiiruhtamalla" eikä sitä ajeta kellon vaan hevosen kanssa. Tuntuma hevoseen on kaiken perusta. Sen mukaan eletään.
Elina Vähäkangas tekee Murron lisäksi töitä osa-aikaisena sairaanhoitajana Ylivieskan terveyskeskuksessa ensiavun päivystyksessä. Hän käy myös siittola-avustajakurssia ihan kasvattajan mielenkiinnosta. Ensimmäiset Murto-varsat syntyivät vuonna 1993. Tähän mennessä kasvatteja on kuutisentoista. Nyt siitokseen saatavia kantakirjaoreja on kaksi; juoksijaori Murron Titaani sekä ratsuori Murron Valo. Oriit astuvat luonnonmenetelmällä. Ravivalmennuskursseja Elinalla on käytynä kaksi C- ja B-kurssit. Näiltä opittua tietoa on ahkerasti sovitettu käytäntöön, vaikkeivat kellot ja sykemittarit pääosaa valmennuksessa saakaan. Pääpaino on aina itse valmennettavassa – hevosessa.
Varsojen opetus tekee keväästä työntäyteisen. Kaikki varsat opetetaan yksivuotiskeväänä. Takaa-ajon jälkeen kaikilla pyritään ajamaan noin neljästi ennen laidunkauden alkamista. Näin varsoille jää kesäksi hieman sulateltavaa opituista asioista ja syksyllä on taas helpompi aloittaa ajohommat. Kaksivuotiskeväänä varsat valjastetaan reen eteen. Opetus on siis monipuolinen. Reellä pääsee lenkille sellaisiinkin maastoihin, mihin kärryillä ei ole asiaa.

Malttia ja rutiineja

Kaikessa tekemisessä Murron Tallilla korostetaan malttia ja rutiineja. Hevosen on pystyttävä luottamaan siihen, että minkä varsana oppii, se pätee myös aikuisena. Hevosen pito ja käsittely perustuu Murrossa luottamuksen, joka luodaan jo varsasta.Varsojen kolulutuksen kannalta Elina Vähäkangas pitää näyttelytoimintaa erittäin hyvänä asiana. Hevoselle on hyvä hankkia kokemuksia erilaisista tilanteista, joissa on paljon muitakin. Samalla näkee, kuinka hyvin yhteistyö hevosen ja ihmisen välillä tomii. Jos siinä ilmenee puutteita, ne on mahdollista korjata ennen seuraavaa "julkista"  tilaisuutta.
Näyttelyissä on myös hyvä tilaisuus saada hevosestaan senhetkiseen kehitysvaiheeseen perustuva lausunto. Suomenhevosvarsoilla on oikeus osallistua näyttelyyn vielä kolmevuotainakin. On siis vähintäänkin mielenkiintoista seurata oman varsansa kehittymistä ammattilaisen lausunnon perusteella kolmen vuoden ajan.
– Murron Talli kasvattaa suomenhevosia ravikäyttöön. Kasvateista osasta tulee kuitenkin ratsuja ja työhevosia, kuten Elina Vähäkangas pilke silmäkulmassaan sanoo.
Lainaus sisältää ajatuksen siitä, että Murrossa hevoselle tarjotaan sille sopiva ammatti. Kaikista ei tule juoksijoita. Mikäli hevonen suuntautuu ennemminkin työpuolelle, sille annetaan mahdollisuus työhevosen ammattiin. Tämä onnistuu omalla ammattitaidolla. Ratsuksi suuntautuvaa Elina ei epäröi laittaa ratsuammattilaisen oppiin. Näin tämäkin hevonen saa parhaan mahdollisuuden valmistua tulevaan virkaan.
Murron talli on kuin suomenhevonen itse, yhtä monipuolinen.

Minna Paananen

.......................................................................................


Suomenhevosista emme luovu

Kaksitoistavuotias Vanamo Ollila nousi tai oikeastaan istutettiin ensimmäisen kerran hevosen selkään heti, kun tyttö oli oppinut istumaan eli vuoden vanhana. “Vähän myöhemmin” Ollila jatkoi tunneilla Äimäraution ratsastuskeskuksessa. Vuodet ovat kuluneet ja Vanamo Ollila on suomenhevosratsun onnellinen omistaja.
– Hevoseni on hopeanmusta suomenpienhevostamma A.T. Jesta. Tamman säkä on vain 142 senttiä, mutta tarmoa ja tahtoa löytyy yli säkäkorkeuden. Jesta on yleensä rauhallinen ja varma, niin ratsastaessa kuin hoitaessa. Silti tammalla on pieni pilke silmäkulmassa ja saattaapa se joskus keksiä harmittomia jekkuja. Se on kuitenkin perushyvätapainen eikä turhia hosu. Jemppu hyppää esteet varmasti ja on innoissaan niistä.Koulukiemuroitakin tamma osaa ja tekee niitä mielellään.
Johanna Kurtti, on puolestaan 30-vuotias maanviljelijä, jolla on täysihoitotalli. Kurtin ja Ollilan yhdistää suomenhevonen. Kurtti naurahtaa harrastavansa suomenhevosten keräilyä.
– Karsinapaikkoja on kymmenkunta, joista neljä omille hevosille. Ratsastuksen aloitin yhdeksän vanhana Oulun ratsastuskoululla, josta myös ostin ensimmäisen oman ponin. Kymmenen vuotta sitten meille tuli ensimmäinen suomenhevonen. Näyttää siltä, että niitä tulee olemaan kauan, koska uusin hevonen on tamma ja sillä täytyy tietenkin teettää varsoja jossain vaiheessa. Lisäksi asiaa pahentaa se, etteivät hevoseni myynnissä, vaan ne ovat minulla hautaan asti.Johanna Kurtti on kilpaillut pääasiassa Hallen Villellä, joka on kymmenvuotias, peräti 174 cm korkea ruuna. Ville on rehellinen hyppääjä, joka antaa aika hyvin anteeksi ratsastajan pikku virheet, niin kuin suokit yleensä.
– Lisäksi minulla on Pelipoju eli Väinö, 9-vuotias ruuna, jonka
tavoitteet ovat koulupuolella. Väinö on erittäin kevyt ja herkkä
ratsastaa ja muutenkin täysin Villen vastakohta käytökseltään. Väinön kanssa käymme Raija Paakkarin opissa ja yritämme uskaltautua tällä kaudella joihinkin koulukisoihin. Kaksi muuta hevostani ovat eläkeläinen Aro-Matti 18 v. ja Lai Lai 6 v., josta ei vielä tiedä mitä tulee vai tuleeko mitään. Lailalla on ratsastettu alle vuosi, mutta kovasti yritämme opetella ratsuhommia. Raviurakaan ei ole täysin poissa laskuista.
Molemmat ratsastajat käyvät suomenhevosillaan valmennuksessa. Vanamo Ollila käy Jestan kanssa viikonloppuisin junnukouluvalmennuksissa ja välillä pitäisi hypätä vaihtelun vuoksi.  Ratsukko tähtää kisoihin.
– Luulen, että pienellä harjoituksella, jos vain vauhtia riittää, voisimme pärjätäkin. Käymme usein myös pitkillä maastolenkeillä. Jesta on ihana lenkkikaveri ja kotikylämme Kipinän maastoissa on mukavaa
ratsastella. Johanna Kurtti kisaa Hallen Villen kanssa 100–120 sentin luokissa.
– Suomenhevosten mestaruuksissa olemme olleet kaksi kertaa ja
toivottavasti pääsemme tänäkin vuonna. Viime vuonna voitimme
suomenhevosten Pohjois-Suomen estemestaruuden. Ville on suuresta koostaan ja kömpelöstä olemuksestaan huolimatta näppärä aikaratsastushevonen. Valmentajana toimii Pekka Mäkelä, joka on vaikuttanut paljon menestykseemme.
Vanamo Ollila päätyi suomenhevoseen, koska Jesta tuntui hyvältä.
– Emme etsineet tiettyä rotua. Tärkeintä oli, että löytäisi mukavan hepan, jota hoitaa ja ratsastella. En kadu yhtään Jestan ostamista. Suomenhevosella voi tehdä monenlaista. Erään tutun hevonen kulkee sekä ravi- että ratsastuskilpailuissa ja sekös juuri on hieno asia. Pienhevonen on myös kokonsa puolesta siitä ihanteellinen, että se sopii nuorille, mutta aikuinenkin voi sillä ratsastaa. Suomenhevonen on monipuolinen.
Vanamo Ollilan mielestä rodun puute on kapasiteetissa.
– Vaikka suomenhevosella voikin tehdä montaa asiaa ja kisata, niin suuremmissa luokissa niitä ei näe, sillä niiden ruumiinrakenne on monesti vähän liian ”jäsy” hyppäämään puoliveristen tasolla. Johanna Kurtti listaa yritteliäisyyden suokin parhaisiin puoliin.
– Huonona puolena voisi sanoa, että aika moni on jopa vaarallisen rehellinen hyppääjä. Suomenhevonen ei välttämättä edes huomaa, vaikka puomit pyörisivät jaloissa. Välillä suokkiratsastus voi myös muistuttaa kuntosaliharjoittelua. Toki poikkeuksia on, kuten ruunani Pelipoju. Suomenhevonen on todennäköisesti ainoa rotu, jolla on edes teoriassa mahdollista kilpailla ratsastuksessa mestaruustasolla ja samaan aikaan
juosta kilpaa raveissa. Suokit ovat monipuolisia harrastehevosia ja niitä löytyy laidasta laitaan: ponikoosta norsukokoon ja laiskasta
kuumaan.
Vanamo Ollila ihastui Jestan kautta rotuun. Perheessä on myös Jestan varsa Äijön Kierna (i. Pellervo), tuleva kisaratsu. Johanna Kurtti pohtii, ettei sulje pois muitakaan rotuja, mutta suomenhevoset näyttävät tulleen jäädäkseen.
– Toivottavasti hevoset pysyvät terveinä, että pääsisimme kiertämään kisoja, sillä suomenhevosille on järjestetty jo aika hyvin omia luokkia.

Pauliina Haataja ja
Päivi Pirttijoki

.......................................................................................

Tapio Perttunen

Kolmivuotiaille lisää startteja

Tapio Perttusella on selvä mielipide nuorten suomenhevosten kilpailuttamiseen.
– Kolmivuotiaille suomenhevosille pitäisi saada enemmän startteja. Lähtöjä pitäisi olla sen verran paljon, että ne parhaat juoksisivat alta pois ja sen jälkeen viidenkympin ajallakin olisi mahdollista saada rahaa.
– Nykytilanteessahan suomenhevosella ei yksikertaisesti kannata ajaa kilpaa, kun lähtöjä on valtavan vähän.
Perttunen sanoo, että nykyiset opetus- ja koelähtöajat ovat suomenhevoselle aivan passelit. Missään nimessä yksikään varsa ei niihin katkea. Itse asiassa Perttusen mielestä kolmivuotiaiden koelähtöaikaa voisi nykyisestäänkin kiristää, nelivuotiailla asettaa viiteenkymppiin.
Kolmivuotiaan mahdollisuudet ravurina Perttunen tuo moneen kertaan esille haastattelun aikana. Hän vertaa kolmivuotiasta suomenhevosta kaksivuotiaaseen lämminveriseen, kyllä ne jo juosta pystyvät – edellyttäen, että niitä on treenattu säännöllisesti jo vuotikkaasta tai pitäisikö sanoa ajettu. Hän korostaa että 13-15-vuotiaat pojatkin pelaavat jalkapalloa hikipäässä, mutta vielä osittain huumorilla. Nuoren suomenhevosen kanssa pätee sama, liikutetaan mutta leikkimielellä.
– Vauhti se on joka tappaa eikä matka, kertoo Perttunen vanhan totuuden ja paljastaa, että Perttusilla suomenvarsat opetetaan ajolle 1,5 vuotiaina syksyllä ja siitä lähtien niitä myös ajetaan säännöllisesti – varsan kehityksen mukaan. Jos varsa ravaa puhtaasti ja haluaa mennä, niin ei sen ajeluttamiselle ole mitään esteitä.
Kesälomalle Perttusten varsat menevät vielä kaksi- ja jopa kolmivuotiaanakin. Tosin kolmivuotiaina vain, jos juoksu ei vielä radalla maistu ja tuolloinkin vain kuukaudeksi.
Puheet nuoren hevosen rikkomisesta Perttunen kuittaa sillä, että hevosen valmentamisessa pitää olla hevosmiestaitoa. Sen kummempia ohjeita kiireinen valmentaja ei käy toimittajalle luettelemaan. Kuittaa, ettei lehden välityksellä pysty antamaan ohjeita, miten nuorta suomenhevosta tulee ajaa. Hevosta on osattava lukea. On ymmärrettävä, että liikettä pitää antaa mutta liian tiukille ei saa pistää. Ja jos ravi käy huonoksi ja takapää näyttää huomattavasti etupäätä korkeammalle, niin silloin on osattava höllätä.
Kaikkein epävarmimmille kuskeille Perttunen suosittelee sykemittarin käyttöä, sitä ainakin osaavat kaikki lukea. Jos hevonen oikein painaa ohjille ja haluaa usvattaa, niin silloin voi kellotella aikoja, ettei vauhti mene liian hurjaksi.
On sellaisiakin suomenhevosia, jotka eivät vielä kolmivuotiaina ole valmiita kilpailemaan – kuten esimerkiksi perheen oma kasvatti ja julkkis, ori Saran Salama.
– Se ei vain ollut valmis. Tähdeksi se juoksi jo nelivuotiaana, oli hyvä mutta ei pärjännyt paremmilleen. Oli voimaton.
Saran Salama on kehittynyt Perttusen mukaan vuosi vuodelta, saanut voimaa ja parantanut koko ajan. Niin, ettei niitä aisoja kaivoon kannata heittää ja ohjia maahan pudottaa, vaikka suomenvarsa ei lahjojaan heti kolmivuotiaana näyttäisikään.
Tapio Perttunen on istunut hevosen ohjaksissa alle kymmenvuotiaasta. Hän on liikuttanut juoksijoiksi tarkoitettuja kasvattejaan aina nuoresta, joten Perttuselta on turha udella, olisiko asenne nuoren suomenhevosen treenaamiseen muuttumassa.
Eipä Perttunen käy muutenkaan suomenhevosta sen kummemmin hehkuttamaan. Toteaa vain, että isän hänelle aikanaan antama suomentamma Ponnetar oli perheelle lottovoitto. Varsat ovat olleet hyviä ja meneviä ja muun muassa 11-vuotias Saran Salama on takonut radoilta tätä juttua kirjoitettaessa 443 597 euroa, plus päälle vielä kasvattajarahat.
Tapio Perttunen ei kanna huolta suomenhevosen tulevaisuudesta. Hän toivoo, että suomenhevoset saisivat kilpailla enemmän naapurissa Ruotsissa ja Norjassa. No, se ei liene suomalaisista kiinni, jotka kyllä pitävät naapurin tupsujaloille sarjoja auki. Samaa kiinnostusta ei ole Ruotsissa, jossa sarjojen avaamista suomenhevosille ei edes katsota tarpeelliseksi.
Tiina Ruotsala

...................................................................................

Työ jatkuu

Olen hevosmiehen tytön tyttö. Moni Vilho-papan antama ohje on kulkenut matkassa läpi elämän. Yhteistä varsaa emme koskaan ehtineet hankkia, mutta hevosen juostessa hyvin toivoisin aina, että pappakin olisi mukana iloitsemassa.
Kun ostimme aviomiehen kanssa ensimmäisen ravurivarsan ja koulutimme sitä, oli hevonen vanhemman kasvattajan tallissa. Häneltä opimme, miten varsan itsetuntoa kasvatetaan oikeudenmukaisesti niin, että hevonen oppii luottamaan ihmiseen ja toimimaan kuskin ohjeiden mukaan.
Aloittaessani työtä Suomenhevosliitossa en tullut ajatelleeksikaan, millainen suomenhevosen juhlavuosi edessä odottaisi. Liekö ainoastaan juhlavuoden, vaan myös asenteiden muutoksen ansiota, että suomenhevosille tarjotaan nyt enemmän sarjoja, myös niitä kenttäväen toivomia alokassarjoja ja aikatasoituksia.
Nyt on myös suomenhevosväen aika kääntää ruoria omassa asenteessa. Diplomatialla ja positiivisella mielellä saavutetaan huomattavasti enemmän kuin pelkällä epäkohtien setvimisellä. Kun sarjoja kerta järjestetään, niin ilmoittakaa hyvät ihmiset niitä hevosianne mukaan!
Älkää odottako sitä sopivaa nappisarjaa, saattaa käydä niin, ettei sellaista osu kohdalle enää koskaan. Kannattaisi myös muistaa, että yleensä vain yksi hevonen voittaa – siinä nappisarjassakin.
Toki itsekin on tullut otettua ärhäkkäästi kantaa aina kun tarvetta on ilmennyt, ja seison edelleen sanojeni takana. Niiden vihaistenkin.
Juhlavuosi on nostanut suomenhevosen kunniaan. Mistä löytyisi se juhlavuosi, joka nostaisi myös suomalaisen hevosmiestaidon kunniaan? Joka kyselisi ja tallentaisi omaa perinnettämme, joka on vertaansa vailla.
Toimiessani Suomenhevosliitossa olen törmännyt aitoihin ja rehellisiin suomenhevosmiehiin ja -naisiin. Moni tapaamani hevosihminen on katsonut aiheelliseksi minulle erikseen ilmoittaa arvostavansa myös
muita rotuja.
Rakas lukija, minäkin arvostan kaikkia rotuja! Suomenhevosia on vain niin vähän verrattuna esimerkiksi lämminverisiin, että oma kallis rotumme tarvitsee puolestapuhujia. Siksipä tällaisella tavisharrastajalla rotuvalinta on kohdistunut omaan kotimaiseen. Se on ollut arvovalinta.
Kiitos teille kaikille, joiden sydän sykkii suomenhevoselle! Pitäkää pollet hyväntuulisina ja liikutelkaa niitä jo nuoresta. Se on paras tae kasvattaa pitkäikäinen ja jaksava harraste- ja kilpakumppani.

Tiina Ruotsala
Suomenhevosliiton tiedottaja

...................................................................................