www.suomenhevonen.info

SuomenhevosSanomat:
1/2008 I 1/2007 I 1/2006 I 1/2005 I 1/2004 I 1/2003 I 1/2002 I 1/2001 I
Palkitut -01 I Parhaat 2006 I Parhaat 2007 I Parhaat 2008

SuomenhevosSanomat 1/2008 Kysy lehteä sihteeriltä!

Hanna Salonen tutki gradussaan nuoren suomenhevosen kilpailuttamista

Varhain aloitetusta kilpaurasta paras tulos

Varsan opetus ja valmennus kannattaa aloittaa ajoissa, ja tuoda hevonen kilparadoille nuorena. Näin hevonen ehtii myös tehdä pidemmän kilpailu-uran.
Näin toteaa nuorten suomenhevosten kilpailu-uraa pro gradu -tutkielmassaan selvitellyt Hanna Salonen. Salosen gradu hyväksyttiin viime helmikuussa.
– Nuorena kilpailemisen aloittaneet suomenhevoset kilpailivat enemmän ja pidempään kuin vanhempana aloittaneet, laukkasivat ja tulivat hylätyksi harvemmin sekä menestyivät paremmin, hän jatkaa tutkimustulosten yhteenvetoa ja tulee samalla romuttaneeksi myytin  “suomenhevosen säästeliäästä treenistä ja hitaasta kehittymisestä”.
Salosen mukaan hevosen kilpailemisen aloitusikä oli merkittävämpi menestyksen tekijä kuin esimerkiksi sukupuoli, syntymävuosi tai syntymäajankohta. Kaikissa kilpailumenestystä kuvaavissa mitoissa kilpailemisen aloitusiän vaikutus oli samansuuntainen: mitä nuorempana hevonen aloitti kilpailemisen, sitä paremmin se menestyi urallaan.
– Luonnollisesti sukupuoli ja syntymävuosi vaikuttivat melkein kaikkiin mittoihin tilastollisesti erittäin merkitsevästi. Oriit ja ruunat menestyivät ravikilpailuissa tammoja paremmin. Sen sijaan syntymäkuukausi ei vaikuttanut tilastollisesti merkitsevästi kilpailujen lukumäärään, muuntamattomiin voittosummamittoihin eikä laukka- ja hylkäysmittoihin.
Salonen käytti kilpailutietoaineistona Suomen Hippoksen kilpailutiedostoa vuosilta 1984-2005. Lopullinen analyysiaineisto koostui 10 277 hevosen 42 070 kilpailukausihavainnosta.
– Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suomenhevosen kilpailemisen aloitusiän yhteyttä ravikilpailumenestykseen. Lisäksi tutkittiin sukupuolen, syntymäajankohdan ja kilpailuiän yhteyttä ravikilpailumenestykseen.
Tutkimusajankohtana kolmevuotiaana aloitti kilpailemisen vain vajaa kymmenen prosenttia kilpailleista hevosista. Suurin osa hevosista aloitti kilpailemisen 4- tai 5-vuotiaana.
Opetus- ja koelähtöjärjestelmien vaikutusta ei tässä tutkimuksessa vielä näy, sillä viimeiset mukaanotetut startit ravattiin vuonna 2005.
– Nuorissa ikäluokissa kilpailevien suomenhevosten osuus kaikista kilpailleista suomenhevosista on laskenut vuodesta 1980 vuoteen 2006 useita prosenttiyksiköitä. Kolmevuotiaana kilpailleiden hevosten kohdalla ero näiden vuosien välillä on yli seitsemän prosenttiyksikköä ja neljävuotiaana kilpailleiden hevosten kohdalla yli yhdeksän prosenttiyksikköä. Sen sijaan kuusi – yhdeksänvuotiaana kilpailleiden osuudet ovat kasvaneet.
Salonen toteaa, että kilpailemisen aloitusiän yhteyttä ravihevosen kilpailumenestykseen on tutkittu vähän. Saastamoinen ja Ojala (1991) tutkivat kilpailemisen aloitusiän yhteyttä ravikilpailumenestykseen. Myös heidän tutkimuksessaan varhainen kilpailemisen aloitusikä liittyi hyvään uramenestykseen.
Salonen sanoo, että keskusteluissa pohditaan usein myös nuorten hevosten säästelemistä ja kilpailemisen aloittamista vasta vanhemmalla iällä. Myöhäisen kilpailemisen aloittamisen on ajateltu vähentävän riskiä hevosen loukkaantumiselle ja rasitusvammoille sekä pidentävän kilpailu-uraa loppupäästä. Tutkimusten valossa “säästelystä” ei näytä olevan hyötyä.
– Esimerkiksi kolme- ja neljävuotiaana aloittaneissa oli eniten niitä, jotka kilpailivat kaikkina kausina kuusivuotiaaksi asti. Viisivuotiaana aloittaneista suurempi osa kilpaili vain yhden kauden kuin jatkoi kuusivuotiskaudelle.
Nuorena aloitettu kilpaileminen näkyi myös ennätyksissä.
– Mitä nuorempana hevoset aloittivat kilpailemisen, sitä parempia kilometriaikoja ne saavuttivat kilpailu-urallaan. Kolmevuotiaana aloittaneet hevoset saavuttivat viisi sekuntia parempia aikoja neljävuotiaana kuin neljävuotiaana aloittaneet. Erot tasoittuivat iän myötä, mutta edelleen kaksitoistavuotiskaudella nuorempana aloittaneet hevoset saavuttivat parempia vuosittaisia ennätyksiä kuin vanhempana aloittaneet. Kaksitoistavuotiskaudella kahdeksanvuotiaana tai vanhempana ja kolmevuotiaana aloittaneiden hevosten vuoden parhaiden aikojen erotus oli noin kahdeksan sekuntia.
Kolmevuotiaana aloittaneet hevoset ansaitsivat kahdeksanvuotiskauteen asti kilpailua kohti enemmän rahaa kuin muut, mutta sen jälkeen taso laski ja kaksitoistavuotiskaudella kolmevuotiaana aloittaneet ansaitsivat kilpailua kohden vähemmän kuin muut. Varhain kilpailu-uran aloittaneet olivat myös ravivarmempia.
– Mitä nuorempana hevonen aloitti kilpailemisen, sitä pienempi laukkaprosentti sillä oli jokaisella kilpailukaudellaan.
Salonen ottaa tutkimuksessaan kantaa myös suomenhevosen jalostukseen – ja puhuu rohkeasti ravijalostuksen puolesta.
– Rodun säilyminen ja tulevaisuus on herättänyt keskustelua, joka on erityisen ajankohtaista suomenhevosen kantakirjan täytettyä sata vuotta viime vuonna. Vaikka suomenhevosia on alettu käyttää aikaisempaa enemmän erityisesti ratsastuskäytössä, on suurin osa suomenhevosista edelleen ravikilpailukäytössä. Näin ollen rodun ravikilpailuominaisuuksien parantaminen on oleellinen osa sen säilyttämistä.
– On pohdittu, pitäisikö suomenhevonen jalostaa varhaiskypsemmäksi, jolloin sillä voisi aloittaa kilpailemisen jo kaksivuotiaana. On ajateltu, että rotu häviää suosiossa varhaiskypsemmälle lämminveriselle, tarkoittaahan myöhäisempi kilpailemisen aloitusikä lisäkustannuksia hevosenomistajalle. Toisaalta ajatellaan pidemmän nuoruusvaiheen kuuluvan rodun ominaisuuksiin, joita ei tule yrittää muuttaa.

Tiina Ruotsala
.......................................................................................


Jyväskylässä ovat juhlineet uudet suvut

Tänä vuonna ravataan ravikuninkuuksista Jyväskylässä neljännen kerran. Edelliset kruunajaiset pidettiin Keski-Suomen pääkaupungissa vuosina 1962, 1976 ja 1991. Seuraavassa tarkastellaan menneitten Jyväskylän kuninkuusravien osallistujien sukuja. Huomiota on kiinnitetty hevosten ensimmäiseen ja toiseen sukupolveen - ei siis sen pidemmälle esi-isiin eikä alkuäiteihin.
Vuonna 1962 Jyväskylässä kuninkaaksi nousi vihdoinkin viidennellä yrittämällään 14-vuotias Ihme-Toti. Ori ei ollut yhteisajassa nopein, mutta silloisen pistelaskutavan mukaan Ihme-Toti oli paras. Tammojen paras oli kaksi vuotta aikaisemmin jo toisen kuningatarseppeleensä hankkinut Sato-Satu. Sekään ei ollut yhteisajassa nopein.

Murto ja Eri-Aaroni lisäsivät  vauhtia

Ihme-Toti (i. Ihmetys) oli Kirppu-isälinjansa ensimmäinen kuningas, eikä Sato-Satukaan (i. E.T. Sato) mikään valtasukuinen ollut. Vaikka tittelihevoset olivatkin erisukuisia, vuoden 1962 Jyväskylän kuninkuusravikandidaatit olivat pääasiassa jo juoksijoiksi vakiintuneista suvuista. Eri-Aaroni oli pääkilpailujen orinimi, sillä se oli peräti kuuden ehdokkaan isä tai isänisä. Eri-Aaronin isä Murto säesti hyvin poikaansa olemalla neljän kuninkuuskisan aloittaneen hevosen isänisä. (taulukko 2)
Myös vuotta 1962 edeltäneet kuninkuusravit Kokkolassa, Lahdessa, Kuopiossa, Helsingissä ja Vaasassa olivat sujuneet aikansa vieskerien Eri-Aaronin ja Murron jälkipolvien ainakin määrällisessä komennossa. Eniten kuninkuusraviosallistujien isänä, isänisänä tai emänisänä esiintyneistä hevosista peräti neljä oli niinsanottuja murtolaisia: Eri-Aaroni (i. Murto), itse ukko-Murto, Aromus (i. Eri-Aaroni) ja Murti (i. Murto). Vain einolainen Lohdutus kiilasi kärkiviisikkoon. (taulukko 1)

Uusi veri nousussa

Vuonna 1976 Vieteri ja Riuskan-Tyttö saivat vuoden lainassa olleet tittelinsä takaisin. Enää käytössä ei ollut tuota aikaisemmin mainittua monimutkaista pistelaskutapaa, josta luovuttiin 1967, vaan seppeleet menivät kolmen matkan yhteisaikojen vikkelimmille. Vaikka edelliset viisi vuotta (taulukko 3) olivat jälleen osoittaneet, että Murron ja erityisesti Eri-Aaronin jälkipolvet olivat yhä edelleen valtasukuja kuninkuusravihevosten keskuudessa, Vieterin (i. Vilperi, Uljaanpoika-linja) ja Riuskan-Tytön (i. Riuska, Kirppu-linja) esimerkit osoittivat, että aivan absoluuttiselle huipulle saattoi päästä ilman Murto/Eri-Aaroni -vertakin.
Vuosi 1976 oli Vieterin isän Vilperin juhlaa. Vaikka Vieteri oli saavuttanut ravikuninkuudet jo vuosina 1973 ja 1974, viimeistään Jyväskylän kuninkuusravivuosi nosti isä-Vilperin huippuperiyttäjien joukkoon, sillä oriilla oli kuusi jälkeläistä päälähdöissä. Kohtalon ivaa oli tietenkin se, että Vilperi oli ollut manan majoilla siinä vaiheessa jo neljä vuotta. (taulukko 4)
Muita ainakin näin jälkeenpäin mielenkiintoisia nimiä Jyväskylän seppeleen tavoittelijoiden suvuissa olivat Ari (s. 1947) sekä vanhat herrat Eri-Aaroni ja Ihmetys. Tuohon aikaan nopeaan kiertoon ei kiinnitetty kovinkaan suurta huomiota, sillä neljän hevosen isänisänä tai emänisänä esiintynyt Eri-Aaroni oli syntynyt 1932 ja Ihmetyskin 1939.

Vekkuli-tamman valtakausi

Kirppu-suku ja Jyväskylän kuninkuusravit sopivat yhteen, sillä vuonna 1991 kuningattareksi kruunattiin Ihme-Totin pojanpojantytär Totina (i. Totilo). Oriiden puolella Vieterin pojanpoika Patrik (i. V.T. Ajatus) saavutti neljännen ykköstilansa.
Useita vuosia jatkunut Vieterin jälkipolvien hallinta näkyi vielä Jyväskylän vuoden 1991 kesässäkin. Oikeastaan parempi olisi puhua ehkä tamma Vekkulin valtakaudesta, sillä Jyväskylää edeltäneinä viitenä vuonna juuri kyseinen Vekkuli oli yleisin nimi kruunun tavoittelijoiden sukutauluissa. Tamma Vekkuli näkyi sukutauluissa paitsi poikiensa Vieterin, Vekselin ja Resorin välityksellä, myös kuningatarkisoihin osallistuneiden Vekkuliinan ja Myrskylinnun emälinjoilla. Myös Hilun emä Eri-Pulu näkyi suvuissa muutenkin kuin vain huippuperiyttäjäpoikansa välityksellä, sillä Eri-Pulu oli myös kuningatarkandidaatti Pimurin toinen emä. Jyväskylässä nousussa oli myös jo muuan Vokker. (taulukot 5 ja 6)

Piiri pieni pyörii

Etukäteen ajatellen tämän vuoden 2008 kuninkuusravit vaikuttaisivat ennätystasaisilta varsinkin oriiden puolella. Tammojen puolella tilanne on ehkä hieman selkeämpi. Jos kuninkuusravien päälähtöihin osallistuvia hevosia käytetään mittarina, olemme viimeiset viisi vuotta eläneet raakasti yleistäen kolmen suvun kolmikannassa. Lahden, Rovaniemen, Seinäjoen, Forssan ja Kouvolan päälähtöihin osallistuneet hevoset olivat harvoin jotain muuta sukua kuin Suikun, Vokkerin tai Hilun sukua. Suikun pojista Turo on ollut yleisin nimi, mutta Suikku on esiintynyt myös erinomaisesti emänisänä. Vokkerin suku ei ole rönsyillyt yhtä paljon kuin Suikku, mutta parhaat yksilöt ovat olleet todella hyviä. Hilun jälkeläisistä Turon emä Marine ja Kihin-Muisto esiintyvät runsaasti sukutauluissa. Näistä ensinmainittuhan ei esiinny pelkästään Turon välityksellä sukutauluissa, sillä Temekin on jättänyt huippuvauhtia. (taulukko 7)
Vaikka samat nimet tällä hetkellä toistuvatkin huippuhevosten sukutauluissa, tilanne taas ennen seuraavia Jyväskylän kuninkuusraveja on varmasti muuttunut. Tästähän on todisteena vaikkapa edellisten Jyväskylän kuninkuusravien huippunimien pienempi esiintyminen uuden vuosituhannen kuninkaallisten sukutauluissa.
Toivotaan, että kaikki tämän hetken huippuravurit ovat kunnossa Jyväskylässä, sillä harvoin missään ykköstason ravikilpailussa on etukäteen arvioiden viidellä-kuudella hevosella yhtä hyvät mahdollisuudet voittoon. Tietenkin voi olla, että joku osoittautuu muita selvästi paremmaksi, mutta kukapa tässä vaiheessa (kirjoitan artikkelia toukokuussa) uskaltaisi sanoa, mikä hevonen on se paras. Ennuste on kuitenkin lupaava: ehkä tänä vuonna koemme Ne Kaikkien Aikojen Kuninkuusravit!

Marko Vuolukka

.......................................................................................


Kahden sukupolven hevosihmiset

Keskisen raviradan ympäristössä Ylivieskassa on valtavasti hevosia ja hevosihmisiä. Harvassa ovat kuitenkin ne talot, joista löytyy sekä vankka vuosikymmenien kokemus hevosen kanssa työskentelystä, että nuoruuden into samaan lajiin. Lauri ja Eeva Kokon tilalla näin on.
Jo ennen sotaväkeen menoa omaa tilaa isännöinyt Lauri Kokko, s.1929, valmentaa edelleenkin itse Patukallea. Ori on yksi lähes kolmestakymmenestä omasta kasvatista. Kalleksi kutsuttu hienorunkoinen, komea herrasmies käy noin viidentoista kilometrin lenkillä lähes päivittäin, ”ajamalla tuloksiin” kuten isäntänsä sanoo. Näistä joka toinen lenkki ajetaan hieman rankemmin ja kaverin kanssa. Kellon kanssa ei tarvitse ajaa, tuntuma riittää kertomaan kuinka hevonen edistyy. Mahdollisimman vähillä varusteilla ajaessaan Lauri pystyy myös lukemaan hevosestaan pienetkin muutokset normaaliin verrattuna. Tämän vuoksi klinikkakäynnit ovatkin jääneet vähiin.
Raviurheilun jatkumisesta suvussa myös ohjastustehtävissä pitänee huolen 15-vuotias tyttären tytär Nina Soronen. Hän on aktiivisesti mukana Keskisen Ravinuorissa ja toivoisikin P-ajoluvan haltijoille enemmän mahdollisuuksia lainaohjastajan tehtäviin. Ennakkoluulottoman Lauri Kokonkin mielestä reseptinä nuorten mukaan saamiseksi raviurheiluun on nimenomaan ponilähdöt sekä monte-lähdöt.
Patukallen mukana raveihin Nina lähtee aina kun mahdollista. Innokas ohjastajanalku auttaa myös Heikki Karjulan tallilla Kihin Ihmeen hoitajana. Kesäksi suunnitelmissa on ohjastuntuman ottoa Kallellakin, Laurin opastuksella tottakai!

Upea Helätin

Lauri Kokko on tunnettu tamma Helättimestä. Helättimen aikaan valmennus oli pääsääntöisesti reellä ajoa työajon lisäksi. Lenkit tosin ajettiin kahdesti päivässä. Siihenkin aikaan ennen kilpailua oli tapana herkistellä hevonen kevyemmällä ”starttijuoksulla”.
Vireäluonteisen Helättimen saavutuksia ei taidakaan ihan heti kukaan paremmaksi laittaa. Tamman ollessa 12-vuotias, se oli kahdesti varsonut sekä kolmesti seppelöity ravikuningattareksi! Voittoja tälle Lauri Kokon omalle kasvatille kertyi 131, nekin juostu oriiden kanssa samoissa lähdöissä, tammasarjoja ei erikseen ollut.
Helätin kuului myös läänien välisten haasteajojen joukkueeseen kuten Pentti Rantalan Armotar sekä Lasse Kontion Eri-Poika. Tamma kilpaili menestyen toisenkin joukkueen kanssa, johon myös Armotar kuului. Näiden lisäksi kolmantena mukana oli niinikään Laurin kasvatti Uskotin.
Näitä hevosjalostusyhdistysten järjestämiä läänien välisiä haasteajoja Lauri Kokko on jäänyt kaipaamaan, eikä liene ainoa. Pitkiäkään välimatkoja ei pelätty kilvanajoon lähtiessä, olihan kyseessä kaksipäiväiset ravit ja kotiseudun kunnia. Hevosjalostusyhdistysten ansioksi Lauri lukee suomenhevosen säilymisen ylipäänsä, sillä 1950-60 luvulla into kasvatukseen ja ratojen rakentamiseen laajeni yhdistysten oriiden myötä.
Jos on Helättimen  saavutukset omaa luokkaansa, niin ei tarvitse myöskään ohjastajansa omiaan häpeillä. Palkintokaappi tuvassa sulkee sisäänsä nyrkkeilyn piirimestaruuspalkintoja sekä hiihto- ja juoksukilpailupalkintoja. Vastakkainen seinä on puolestaan täynnään kunniakirjoja.
Vuonna 1966 Lauri Kokko palkittiin ainoana amatöörinä parhaaksi ohjastajaksi. Ainoana on Lauri myös ajanut yli viisisataa voittoa omilla hevosilla. Ohjastajaliigan kolmas sija tuli saman vuosikymmenen lopussa vain kolmella eri hevosella, kaikki vieläpä omia. Onkin helppo ymmärtää se turhautumisen tunne, kun ikänsä puolesta sääntöjen mukaan ei enää saa kilpaa hevosella ajaa. Kunto on parempi kuin monella nuoremmalla ja autonkin rattiin saa mennä. Vaan ei kilvanajoon omalla hevosella, ei edes paikallisraveissa. 
Mutta harrastus jatkuu! Yhdessä Lauri Kokko taitaa Ninan kanssa myös tämänkesäisen virtavan tammavarsan opettaa. Laurilla ensimmäiset kokemukset varsanopetuksesta on hankittu jo 11-vuotiaana.Toukokuussa syntyneen BWT Magicin  tyttären emä on alfpalemalainen Merrylegs S. ”Kesä tuli, kun varsa tuli”, talon isäntä tuumi, vaikka hetkeä ennen satoi rakeita maisema harmaana!

Minna Paananen
.......................................................................................


Kuuden vuosikymmenen kuningattaria

Jyväskylän Killerillä heinäkuun lopulla ohitetaan yksi huomionarvoinen merkkipaalu suomalaisen raviurheilun ja erityisesti suomenhevosen historiassa. Kuningatarkilpailu on näet järjestyksessään kuudeskymmenes, ja tämänvuotinen kuningatar 37:s suomenhevostamma, joka saa kaulaansa tuon himoitun laakeriseppeleen. Moninkertaisia voittajia kun on parikymmentä kilpailun historiassa.
Kuningatarkilpailu alkaa Hippoksen virallisessa historiankirjoituksessa Joensuusta vuonna 1948. Siitä saakka se on kuulunut vuoden päätapahtuman ohjelmaan – toki vaihtelevin säännöin ja konseptein. Mutta viimeiset pari vuosikymmentä tasa-arvoisena tammojen omana kilpailuna, samoin säännöin kuin oriittenkin kuninkuuskisa.
Hevosväellä on siis herännyt tasa-arvotavoite huomattavasti aikaisemmin, kuin työelämässä tai muualla suomalaisessa yhteiskunnassa. Siitä huolimatta, että vuonna 1948 elettiin paljolti maatalousyhteiskunnassa, jossa isännän ja emännän roolit erottuivat talossa paljon selvemmin kuin nykyään.
Numeroiden valossa suomenhevonen on kuudessa vuosikymmenessä kehittynyt kukonaskelin. Kun ensimmäisen ravikuningattaren Ilon ennätys näkyy tiedostoissa numeroissa 30,2, löytyvät 1990-luvun nopeimmilla voittajilla numerot 21,5 (V.H. Suvitar), 22,6 (Uja) ja Killerille kolmatta seppelettään vaanimaan tuleva B. Helmiina on nyt ennätyksellä 22,7. Mikä osuus kehityksessä on jalostuksella, valmennuksen ammattimaisuudella ja paremmilla radoilla – se on jo pidemmän keskustelun aihe.
ämä kolmisenkymmentä jo radoille varsojaan saanutta kuningatarta ovat tuottaneet reilut sata jälkeläistä, joista yli 30 on ehtinyt tähtijuoksijoiksi.
Voittoisin kuningatarkilpailussa oli Valomerkki (24,9) neljällä voitollaan, mutta siitosura jäi valitettavan vaatimattomaksi. Kolminkertaisia voittajia ovat Vekkuliina, I.P. Sukkula, V.H. Suvitar, Suhina, Sato-Satu, Helätin ja Tella.

Ilosta oli iloa vuosikymmeniksi

Ensimmäinen ravikuningatar Ilo jätti vuosikymmeniksi puumerkkinsä suomenhevosen jalostukseen.Vuosi voittonsa jälkeen se sai sulhasekseen Eri-Uljas-nimisen Eri-Aaronin pojan, ja tuloksena oli Eriloksi ristitty orivarsa.
Tuosta Toivo Ruokosen käsissä tähtiravuriksi kehittyneestä oriista tuli noin 250  varsan isä ja niistä monet nousivat otsikoihin sekä radalla että siitoksessa. Erilon ainoiksi ”kuningaspojiksi” jäivät Puhemies ja Eri-Teräs, mutta vielä tämän päivän ravurien suvuissa vilahtelee Erilon tytär Erilla. Kahdeksan tähtijuoksijan emä, jonka poika Vokkerilla saattaa hyvinkin esiintyä Killerillä ravikuninkaan isänä.
Erilla sai itsekin ennätyksen 26,7 a ja oli myös mukana kuningatarkilpailuissa.
Erillan tyttäristä periyttäjätammojen aateliin nousi myös Virilla seitsemällä (7) tähtijuoksijavarsallaan.
Erilon tyttäristä muistetaan myös yhdeksän vuoden kilpailu-urakan, ennätyksen 23,6 ja lähes 130.000 euron voittosumman 1980-luvun palkintotasosta kerännyt Silotar. Simossa Esko Patokoskella parhaat vuotensa vaikuttanut tamma teki kahdeksan varsaa, joista maineeeseen nousi Sinkun Vinkku 20,2 ja kolme muuta tähtijuoksijoiksi.
Näkemättä jäi, mikä olisi ollut Kouvolassa kuningatarseppeleen saalistaneen Ilorin panos jalostuksessa. Risto Lankin ajokki kun menehtyi pian voittonsa jälkeen.
Emänisänä Erilo näkyy seitsemän tähtijuoksijaa jättäneellä Eri-Veitikalla – ja onhan se myös 1990-luvun ”kuninkaiden kuninkaan” Vieskerin emänisänisänä.
Alkuvuosikymmenten kuningattarista monet olivat siitoksessa epäonnisia, eivätkä itse loistaneet. Mutta tyttäriensä kautta muun muassa A.K. Tyttö  jätti Monarkin ja Sato-Satu itse siitoksessakin käytetyt Tsaarin ja muun muassa ravikuningas Apassin suvussa vilahtavan Salperin.
Vain kaksi jälkeläistä saanut Suhina kuitenkin on tänäänkin suomenhevosjalostajien huulilla tyttärensä Arittaren kautta. Aritar kun periytti Suikun, jonka merkitys viimevuosikymmenien jalostuksessa on kiistaton.
ään tyttärensä Marilynin (25,6) kautta, kun sen tytär Hovi-Meeri jätti nyt radoilla olevat Hovihelin 26,1 ja Villihotin 24,6.
Rautainen kilpatamma Helätin jäi kahden tähtijuoksijan emäksi, eikä enää vanhempana tiinehtynyt ja Tellan parhaaksi jää Tellen 25,9.

Riuska-kuninkaan riuskat tyttäret

Ikuiseksi kakkoseksi jo mainittu Ruoveden Oriyhdistyksen – sittemmin 15-vuotiaana seppeleen voittanut Riuska näyttäytyy mielenkiintoisesti kuningattarien historioissa. Se oli kahden kuningattaren, Riuskan-Tytön ja Lenitan isä, ja on isänä tai emänisänä huomattavalle joukolle tähtijuoksijoita. Siitäkin huolimatta, että siitä syntyi vain reilut neljäkymmnetä varsaa.
Kolme Riuskan tytärtä – kuningatarkilpailunkin yhteydessä tutuksi tulleita, saattaa olla liiankin suppea otos. Mutta ne ovat Riuskan tunnetuimmat jälkeläiset.
Riuskan-Tytön kotipaikka Oulun 1969 kuninkuusravien aikaan oli Haapajärvi. Kauko Liimatainen osallistui kuningatarkisaan 6-vuotiaalla tammallaan ollen kunniakkaasti viides kokonaiskilpailussa.Hän oli jo suunnitellut tammansa astuttamista – kokeeksi vaikka rauhoittaa joskus liiankin luonnokasta ajokkiaan. Ja kun tamma sattui juuri ”sille tällille” mies valitsi tulevan varsan isäksi oriiden kisan kakkosen, Uusi-Vedon. Seuraavana vuonna syntyi tammavarsa, joka sai nimekseen Uusi-Tyttö. Ja sen elinikäiseksi omistajaksi, valmentajaksi ja ohjastajaksi perheen junior Jorma Liimatainen. Riuskan-Tyttö siirtyi 1.26-aikaisena kokeneelle Martti Törnvallille ja jatkossa tuli kaksi seppelettä.
Kilpailu-uran jälkeen Riuskan-Tyttö varsoi vielä kahdesti, mutta nämä eivät enää emänsä mainetta juuri parantaneet.
Toisin kävi esikoisen: Uusi-Tyttö ravasi ennätyksen 25,1, osallistui kuningatarkilpailuihin ja varsoi Hollolaan muuttaneille Liimataisille kahdeksan varsaa, joista vain kaksi oli tammoja. Valitettavasti.
Kolme tähtijuoksijaa varsoista kehittyi, niistä yksi Ilo-Tyttö 27,6.
Sen Varsoista Aro-Tyttö  II (28,5) on emänä tähtirajaa kolkuttavalla Amorelle ja aikaansa odottaa 2005 syntynyt Arla-Tyttö/Sipori. Toinen Ilo-Tytön varsa Tytön-Liina (23,8)on vielä starttaavan Liinan-Linkin (26,8) emänä ja on varsonut 2006 Liinan Leikin/ Liising ja 2007 ori Liinan Loiston Hovi-Arista.
Uusi-Tytön perillisiä on siis Jorma ja Marjatta Liimataisen tallista odotettavissa radoille.
Toinen riuskalaisista kuningattarista oli Axel Kämpen Lenita. Se jätti Mariella Hagbyn 28,4 ja muut tyttäret ovat kaikkiaan kuuden tähtiravurin eminä.Parhaana Åsmond Hagbyn emä Karmensita Hagby neljällä tähtivarsallaan.
Kolmas kuninkuusraveihin liittyvä riuskalainen on Villen Tähti-tamma, joka on neljän tähtijuoksijan emänä. Sen paras jälkeläinen Ville-Vikkelä (22,2) osallistui kuninkuuskilpaan ja jätti juoksijoita myös siitosoriina. Tällä hetkellä on ykköskaartiin nousemassa Ville-Petteri Markku Hietasen valmennustallista.
ähden tytär Vilhelmiina on puolestaan emänä oriille Ville-Viis 23,9.
Kilpailulliset tähtihetket näillä Riuskan tyttärillä liittyvät vuoden 1976 Jyväskylän kuningatarkilpailuun: Riuskan-Tyttö oli kuningatar, Lenita kakkonen ja 6-vuotias Uusi-Tyttö hävisi Jorma Liimataisen harmiksi vain neljällä kymmennyksellä kakkostilan.

Totinalla toiveita

Valomerkin valtakauden jälkeen juuri Jyväskylässä 1991 kuningattareksi leivottu Totina urakoi 214 startin kilpauran, 115.000 euron voittosumman ja ennätyksen 25,4. Sen päätyttyä se varsoi yhdeksän varsaa, joista tähtijuoksijoita ovat tällä hetkellä Totemi Rok 21,3, Titina Rok 25,9 ja  Tiroli Rok 27,6. Totinan viisi tammavarsaa näyttävät jatkossa, mikä sen vaikutus on emänemänä. Totemi Rokin varsat ovat jo osaltaan viitoittamassa näkymiä Totinasta isänemänä.
Vekkuliina ehti jättää kolme tähtivarsaa, Puhetyttö on tunnetuin Tytteriinan varsan, derbyvoittaja Suikun Sisun kautta ja Vipun  seitsemästä varsasta kaksi on tähtijuoksijoita. Tulossa on 2005 syntynyt tammavarsa Turosta.
Viimeisimmistä kuningattarista Ujalla on näkyvillä Tino-Kustaa 28,9 kaikkiaan viidestä jälkeläisestä ja kuusi kertaa varsoneella Vintarin varsoista 5-vuotias ori Violento on jo juossut tähdeksi.
Suurin mielenkiinto kohdistunee huippuperiyttäjän kuningatarvarsaan I.P.Sukkulaan. Sillä on 2005 syntynyt orivarsa Apassista, 2006 se varsoi Vieskerille ja 2007 jälleen Apassille.
Toisin kuin oriiden kuninkuuskilpailussa, kuningatarkisassa ei ole toisen polven kuningattaria. Demokratiassa tuntematon perintöprinsessa-systeemi ei siis toimi kuningatarkilpailussa. Ravikuninkaista useampi on ollut perintöprinssejä – aikaisempien voittajien poikia.
Ainakin voi toivoa, että jalostus muuttaa tammojen osalta tilanteen – tasa-arvoisemmaksi!

Juhani Matela
.......................................................................................


Makeannälkäinen tamma

Talutin Porin raveissa lähdön jälkeen Larppi-nimistä tammaa, joka oli todella perso karkeille ja suklaalle. Sain siinä päähäni hakea samalla makkaraa evääksi. Menin Larpin kanssa makkarakojun luo, ja siinä samassa tamma tönäisi minut luukulta pois ja työnsi itse päänsä makkarakojun sisään.
Siinä vain nakkilaarien kannet ja sinappipurkit lentelivät, kun Larppi etsi herkkuja. Myyjä oli aivan kauhuissaan ja koko koju kaaoksessa. En saanut vedettyä tammaa riimusta pois, se vain seisoi jääräpäisesti paikallaan.
Viimein pyysin myyjältä salmiakkiaskin, jota helisytin kädelläni vähän kauempana. Larppi tuli oitis karkkien perässä ulos luukulta.
Monta vuotta kyseinen naismyyjä muisti kysyä minulta Larpin kuulumisia.
 
Matti Honkonen
Tarina on Stina Ikosen uusimmasta Ravatessa roiskuu -kirjasta

.......................................................................................


Pölyke ei vanhene lainkaan

Komearyhtinen pienhevoskantakirjaan I-palkinolla kirjattu Pölyke (enn. 29,4) asustelee Jalasjärvellä Helena ja Jari Lindahlin tallilla. Viime vuonna Pölyke sai pienhevosoreista toiseksi eniten tammoja eli lähes kaksikymmentä morsianta. Tilastoissa edelle pääsi vain Ukkosen-Poika.
Pölykkeen suku menee isänsä R.V.Viren (enn. 24,3 ) kautta Vilperiin ja Puhemieheen. Emä Pölyte (enn. 34,2) taas polveutuu Pölytyksen ja Alokkaan sukuhaaroihin.  Pölyke on korkeasta iästään huolimatta pirteä kuin varsat ja saa komealla olemuksellaan huomiota.
Jälkeläisiä oriilla on tähän mennessä 36 ja on selvä näyttö, että Pölyke periyttää pienhevoselle kuuluvaa ominaisuuttaan.  Useita sen jälkeläisistä on  palkittu hyvin näyttelyissä. Viime syksynä Lindahlin yksivuotias Pölykkeen jälkeläinen, tamma Saran Muisto palkittiin Elma-näyttelyiden yhteydessä II+ palkinnolla. Tänä keväänä Saran Muisto palkittiin Seinäjoen varsanäyttelyssä II+ palkinnolla  ja valittiin näyttelyn parhaaksi varsaksi.
Lindahlit hankkivat Pölykkeen oriin kasvattajilta Riitta ja Heikki Kaunisaholta Maaninkalta.
– Hetkeäkään ei ole Pölykkeen ostoa kaduttu, ori soveltuu kaikkiin tehtäviin loistavasti ja on mukava käsitellä siitostoiminnassakin. Pölykkeen kohdalle sopii vanha sanonta – suuret ei pärjää kuin ruokapöydässä, nauraa Helena Lindahl.

Mikä on pienhevonen?

Näin kuvaa J.F. Fabritius Oma maa kirjassa suomenpienhevosen olemusta:
” (Pienuudestaan huolimatta) se on ihan ihme-eläin, mitä tulee ruumiinrakenteeseen, vahvuuteen ja suhteellisuuteen, hämmästyttäviin lihasvoimiin, tyytyväisyyteen, sitkeyteen ja terveyteen. Sillä on siro ja ilmeikäs pää, korvat ovat pienet ja lyhytkarvaiset, suipot ja elävät ,hyvässä asennossa ja joskus niin lyhyet, että ne juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Silmissä on viisas, lempeä ja uskollinen ilme. Pitkä ja leveä otsa todistaa korkealle kehittyneitä sielun ominaisuuksia.”
Pienhevoskantakirja on perustettu 1971, jolloin kantaa oli vain hyvin pienet määrät jäljellä. Tällä hetkellä pienhevosia on kirjattuna kantakirjaan viitisensataa yksilöä.
Suomenpienhevoseen tulevaisuus on sen monimuotoisuudessa. Pienhevonen, eli lempinimeltään ” piekkari ” soveltuu luonteensa ja notkeutensa ansiosta monenlaiseen harrastus ja kilpakäyttöön. Ratsastuskäytössä se on helppo kouluttaa aina helppo A tasolle saakka, joka riittää mainiosti tavalliselle harrastajalle. Esteistä  ”piekkari” pystyy selviytymään parhaimmillaan jopa 110- 120 cm radoista.
Ratsastuskouluissa se on suosittu lähinnä luonteensa ja tasaisen käyntinsä vuoksi. Vammais- ja terapiaratsastukseen pieni puurtaja soveltuu mainiosti matalien liikkeiden ja kokonsa vuoksi.
Myös valjakkoajohevosena pienhevonen on hakenut lunastanut paikkansa lähinnä ketteryytensä ansiosta valjakkokisojen kiemuroissa. Yksi tulevaisuuden haaste on myöskin niin sanottu vapaa-ajan palveluiden tarjonta. Mikä on hienompi yhdistelmä kuin suomalainen rauhallinen ja luotettava ” piekkari” palvelemaan vaativia turisteja.
Kannattaa käydä tarkemmin tutustumassa Suomenpienhevosyhdistyksen toimintaan keväällä uudistuneilla nettisivuilla osoitteessa  www.suomenpienhevonen.fi

Reino Haanpää,

.......................................................................................


Suokki käy lännenratsastukseenkin

Pohjanmaalla Teuvalla, Hietikon Ratsastustallilla koulutetaan suomenhevosia lännenratsastuksen ja muuhun ratsastus sekä yleiskäyttöön. Annina Hietikko on pitänyt ratsutallia jo parikymmentä vuotta ja keskittynyt  erityisesti suomenhevosen koulutukseen.
Jos suomenhevosenlla mennään koulua ja esteitä, matkaratsastuksesta puhumattakaan, niin miksipä humma ei taipuisi myös lännenratsastukseen. Annina Hietikko aloitti lännenratsastuksen oriilla Ellun Voi ja hyvin taipui. Oman tallin jalostuksen tuloksena syntyi Ellun Voista ja Merikasta  tamma Meri-Helma. Tästä Annina odottaa todellista tähteä lännenratsastukseen.
Meri-Helma polveutuu aivan suomenhevosen  perussuvuista, sen isä Elun Voin sukujuuret menevät Luonnokseen, Ariin ja Eri-Aaroniin. Emä Merika on VT.Ajatuksen jälkeläinen ja sieltä lötyvät suvut Vieteristä Ihme-Totiin. Emälinjan sukuhaaroista löytyy taas Erilo ja Lohdutus. Nyt 6-vuotias tamma Meri-Helma on todellinen monitaituri. Lännenratsastuksen lisäksi se on hyvä kouluratsastuksessa ja innolla tamma hyppää jopa 110 sentin esteitäkin. Lännenratsastus on kuitenkin tamman tulevaisuuden superlaji. Annina Hietikko kertoo opettaneensa Meri-Helman kaksivuotiaana ja ratsastus aloitettiin seuraavana kesänä.
– Tamman kanssa on edetty rauhallisesti ja parhaimmat päivät on vasta edessäpäin. Suomenhevosen kanssa ei kannata hätäillä, sillä se voi kasvaa vielä neljä-viisi vuotiaanakin, toteaa Hietikko. Annina Hietikolla on näyttöä ja kokemusta, miten varsoista saadaan toimivia hyviä palvelijoita ja hyviä kavereita.
– Hevosen koulutus alkaa heti varsan ensimmäisestä elinpäivästä. Pikkuvarsaan on saatava luottamus. Varsan on myös heti ymmärrettävä, että ihminen on sen isäntä. Varsaa pitää käsitellä rauhallisesti, mutta sille ei saa antaa kuitenkaan mitään etuisuuksia. Mikä tärkeää, varsaa ei saa silitellä turvasta, eikä antaa kädestä namupaloja, ellei hevosesta halua ikuista näykkijää.
Hietikko toteaa, että jo alkutaipaleella tehdään se perusvirhe, että maitovarsaa lellitään ja annetaan sille etuisuuksia esimerkiksi ruokailuun liittyvissä toimissa. Hyvin nopeasti se ottaa hoitajasta yliotteen ja silloin on vaikeuksia edessä. Varsan tosiaan tulee tietää, kuka on pomo.
– Asiallinen käsittely heti ensimmäisestä päivästä lähtien takaa, että varsa tajuaa arvoasteikon ja siitä syntyy luottamus ja kunnioitus hoitajaa kohtaan, selvittää Hietikko.

Hurahdus lännenratsastukseen

Ruotsalaiset Per Larsson ja Jack Jacksson olivat Kristiinassa vuonna 1990 esittelemässä lännenratsastusta. Annina Hietikko innostui asiasta ja alkoi kouluttaa Ellun Voita määrätietoisesti tämän lajin saloihin.
– Lännenratsastuksessa tulee voimakkaasti esille niin sanottu hevosmiestaito, johon  liittyy olelllisesti johdonmukaisuus. Hevoselle tarjotaan aina kaksi vaihtoehtoa: jos hevonen tekee jotain oman päänsä mukaisesti, se tehdään työlääksi suorittaa. Kun hevonen valitsee ihmisen antaman vaihtoehdon, tehdään se  sille helpoksi suorittaa.
Hietikko nauraa, että hevosella on kolme perusasiaa, mitä se rakastaa; lepo, syöminen ja lisääntyminen. Kun onnistutaan koulutuksessa, se palkitaan  levolla. Lännenratsastuksessakin hevonen on yhteistyökumppani, ei alamainen. Vaikka kyseessä on ratsastuslaji, valmennus perustuu osittain maastakäsittelyyn.
– Hevosta talutettaessa se opetetaan väistämään, odottamaan, seuraamaan sekä peruuttamaan. Toki valmennukseen kuuluu myös ratsastusta maastossa, missä hevoselle annetaan erilaisia tehtäviä. Suomenhevonenkin oppii lännenratsastuksessa myös ihan oikeita tehtäviä. Kun aitauksesta pääsi kolmisenkymmentä lammaspässiä irti, juoksemalla niitä ei saatu aitaukseen, mutta Meri-Helman kanssa niiden ajaminen oli pikku juttu, kertoo Hietikko.
– Suomenhevonen on monitaituri, se soveltuu kilpa-ajoon, ratsastukseen, työajoon ja vapaa-ajan käyttöön. Mikä muu hevosrotu selviää näin erilaisista tehtävistä, ei mikään muu kuin suomenhevonen! päättää Annina Hietikko juttutuokion.
Reino Haanpää,

.......................................................................................


Suomenhevosen tulevaisuus

Suomenhevosten määrä on vakiintunut ja kokonaisuutena suomenhevosella menee suhteellisen hyvin. Ratsastus, valjakko ja vapaa-ajan käyttöön soveltuvasta hevosesta on enemmän kysyntää, kuin mitä pystytään tarjoamaan. Lähitulevaisuudessa meidän tulee katsella varsojamme laajemmasta näkökulmasta.
Suomeen tuotiin  kaksi vuotta sitten yli tuhat ratsua  ja lähes neljäsataa ponia. Ulkomaille meiltä vietiin samaan aikaan viitisenkymmentä suomenhevosta.
Nuoria suomenhevosia tulee opetus ja vielä koelähtöihinkin tyydyttävästi, mutta suomenhevosten kilpailusarjat kärsivät kuitenkin  lievästä anemiasta. Hippoksen kädenojennus nuorille hevosille Nuortensarjan muodossa ei jostain syystä saa varsoja tarpeeksi liikkeelle. Pelätäänkö näissä sarjoissa nopeasti nousevia kehittyneitä varsoja? Kuitenkin vain yksi voi voittaa, onhan näissä sarjoissa korkeammat palkinnot  niille viimeisillekin rahasijoille. Ikäluokkahevoset jatkavat nousuaan nopeasti kovempiin sarjoihin ja tilanne tasoittuu muiden kohdalla.
Kesäradoille esitän toivomuksen, että ne keskittyisivät ajamaan aloittelevien hevosten sarjoja. Ja onhan se mielenkiintoista, kun uudet varsat tulevat starttiin. Kovemmille hevosille on tarjolla kilpailuja suhteellisen hyvin, mutta aloittelevat varsat tarvitsevat rutiinia ja mikäs sen parempi paikka harjoitella kuin perinteiset kesäravit.
Useat raviradat ovat muuttaneet suomenhevosille tarkoitetut sarjat avoimeksi kylmäverisille. Vastaavanlaista avautumista ei ole tapahtunut Ruotsissa ja Norjassa. Suomenhevosliitto käynnisti keskustelua Ruotsissa viime talvena ottamalla kantaa sekä Travronden-lehdessä että käymällä keskustelua ruotsalaisen kylmäveriyhdistyksen kanssa. Nyt muutama sarja on Ruotsissa avattu suomenhevosille, mutta se ei vielä riitä tilanteen tasaamiseksi.
Esitänkin Suomen Hippos Ry:lle ja raviratojen päättäjille kysymyksen: Kannattaako ärsyttää suomenhevosten  kasvattajia ja omistajia tällä nykyisellä sarjapolitiikalla? Kuka tästä hyötyy? Esimerkiksi ajanjaksolla 12.6 – 21.6.08 ajetuissa raveissa (16 ) oli suomenhevosille rajattu 15 sarjaa ja kylmäverisille 40 sarjaa. Suomenhevosia osallistui lähtöihin 738 ja kylmäverisiä kahdeksan.
Suomenhevosliittoon esittänyt Suomen Hippos Ry:lle, että suomenhevosten sarjoista olisi avoimia kylmäverisille esimerkiksi kaksikymmentä prosenttia. Liitto on ollut myös mukana kehittämässä Varsat vauhdissa -kilpailusarjoja.
Arvostamaani hevosmies Juha Kortekallio on hyvin huolestunut nykyisestä kehityksestä:
“Osa maamme raviratojen johtohenkilöistä ei arvosta suomenhevosta lainkaan. Lämminveristen ykkössarjan kokoamiseksi soitellaan ympäri Suomen, mutta suomenhevoslähdön eteen ei vastaavaa vaivaa nähdä. Myös suomenhevoskasvattajat voivat katsoa peiliin.  Osa varsoista on täysin käsittelemättömiä eikä niille ole ajettu minkäänlaista peruskuntoa. Suomenhevonen tarvitsee pitkäjohteisen ja määrätietoisen valmennusohjelman, jos niillä mielii pärjätä. Minun mielestä nyt pitäisi kentälle tarjota koulutusta ja oikeaa tietoa, sekä saada ratojen sarjoista päättävät henkilöt ja valmentajat saman pöydän ääreen!”
Varmasti meidän jokaisen tulee katsella nykyistä tilannetta avoimin silmin ja olla valmiita yhteistyöhön. Tästä hyötyy vain ja ainoastaan oma suomenhevosrotumme.
Kurikassa 25.06.

Reino Haanpää
Suomenhevosliitto Ry:n
puheenjohtaja
.......................................................................................


Traktori vaihtui hevoseen

Valtran asiakaspalvelupäällikkönä toimiva Johanna Herlevi on tullut tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa lähinnä Tractor Pullingissa saavuttamansa menestyksen vuoksi. Traktorinainen on myös hevosmiehen pojan tytär ja aikamoinen hevosnainen.
– Aloitin hevosharrastuksen muistaakseni jo reilusti alle 10-vuotiaana. Lukiovuosien aikana puuhastelu hevosten parissa jäi vähemmälle. Kirjoitusten jälkeen asuin vuoden ulkomailla, Espanjassa ja Englannissa. Täysin en silloinkaan hevosista erkaantunut, sillä työskentelin Espanjassa jonkin aikaa tallilla, jossa kasvatettiin ja koulutettiin Andalucian-hevosia. Suomeen palattuani aloitin opiskelut Etelä-Suomessa ja noina opiskeluvuosina en juurikaan hevoshommissa puuhastellut, Herlevi selvittää.
Traktoreista tuli isä-Pekan ja samalla koko perheen harrastus jo 1980-luvun loppupuolella. Johanna seurasi traktoritouhua sivusta alusta saakka ja lopulta siirtyminen traktorin rattiin kävi aika luontevasti. Aktiivisesti hän aloitti kilpailemaan tasan kymmenen vuotta sitten silloisen tallipäällikön ehdotuksesta.
Johanna Herlevi ei joutunut valitsemaan hevosen ja traktorin välillä.
– Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta alkaa aktiivisesti ajamaan kilpaa, opiskelin Etelä-Suomessa ja hevosharrastus oli ikäänkuin lepotilassa. Alkuaikoina se ei siis haitannut vaan nautin kovasti uudesta erilaisesta harrastuksestani ja siihen liittyvästä matkustamisesta.
Mutta aikansa kutakin. Jatkuva, useimmiten yksin, reissaaminen normaali työviikon päälle alkoi viime vuosina tuntua jo aika väkinäiseltä. Koska kesäkuukausina (touko-syyskuu) kisoja on lähes joka viikonloppu, ei kerta kaikkiaan ollut mahdollisuutta harrastaa tai tehdä mitään muuta.
– Johan siinä normaali perhe-elämäkin kärsii. Nyt on siis ensimmäinen kesä kymmeneen vuoteen ilman vetokisoja ja varmasti nautin siitä kovasti muun muassa hevostouhujen ja viime syksynä valmistuneen talomme pihanlaiton parissa, Herlevi myöntää.
Raviradoilla nuori Johanna kiisi lämpöisen selässä, mutta suomenhevonen on aina ollut olennainen osa Johanna Herlevin elämää. Hän osti äskettäin papan Matti Herlevin kasvatin Mökin Pojan ja treenaa nyt itse ruunaa.
– Lapsena tulivat kylän suomenhevoset tutuiksi kun jo alle 10-vuotiaana kiersimme polkupyörillä lapsuuden ystäväni kanssa  hevostalleilta toiselle, keräsimme sukutauluja ja muuta mukavaa. Kävin useamman vuoden aktiivisesti hoitamassa yhtä suomenhevosruunaa, jolla kierreltiin paljon raveissakin. Noilta ajoilta opin paljon ravipuolen asioita treenauksesta, hoidosta ja ruokinnasta, joita nyt Pojan hankkimisen tiimoilta olen joutunut taas muistin perukoilta kaivelemaan.
– Tosin aika monesti olen jo joutunut toteamaan, että ennen vanhaan tehtiin näin, mites se tänä päivänä meneekään? Kuten esimerkiksi voimatreenit: tuskinpa tulee Pojalle potkua enää tukkimetsän kautta hankittua vaan taitaapa tuo jo jarrukärryllä hoitua.
Suomenhevonen on aina ollut osa Johanna Herlevin elämää. Oli  itsestään selvää, että kun joskus eteen tulee oman hevosen hankinta, hevonen on suomenhevonen.

Tärkeä Pappa

Matti Herlevillä on ollut iso merkitys Johanna Herlevin hevosnaisen uraan.
– Papalla on aina ollut erikoinen taito käsitellä eri eläimiä ja vaikkei isäni hevosmies olekaan niin kyllä hänelläkin näyttää olevan vähän samansuuntaisia taipumuksia eläinten parissa. Tosin paljon reissaavana vanhempani eivät ole kissoja työläämpiä lemmikkejä voineet hankkia.
Johanna Herlevi vietin lapsuudessaan ja vielä nuoruudessaankin kaiken aikansa mummun ja papan maatilalla, vaikkei siellä silloin hevosia vielä ollutkaan. Lapsuuden hevoskokemukset karttuivat kylän muilla talleilla.
– Lehmien ja muiden maatilan eläinten parissa touhuaminen on opettanut minulle paljon, muun muassa vastuunkantamista ja itsenäistä työskentelyä. Jo neljä-viisitoistavuotiaana lomitin navetta- ja lypsyhommissa isovanhempiani heidän lomiensa aikana. Eläin kuin eläin näyttää kesyyntyvän papan käsittelyssä. Tärkeintä on luottamuksen ansaitseminen, jokainen on  yksilö ja jokaiselle on annettava aikaa. Hätiköiden ei asiat etene.
Herlevi pohtii, että erityisesti varsojen kanssa oma pappa on erityisen taitava. Kun varsa pienestä pitäen oppii luottamaan ihmiseen, on niiden kanssa mukava touhuta vanhempanakin.
– Itse suomenhevonen on rehti kaveri, jolta saa mitä tilaa. Suomenhevosen luonne ja persoona sopivat minulle hyvin. Tykkään touhuta niiden kanssa.
– Ajatus hevosen hankinnasta oli muhinut alitajunnassa jo pitkään ja oikeaa hetkeä on vain saatu odotella jonkin aikaa. Taisi olla viime syksyisen lenkin jälkeen Mökin Piinalla, kun jouduin toteamaan papalle, että olisi saanut lenkki jäädä tekemättä. Kuume kun tuntui yltyvän...
Ohjastuntumaan Herlevillä tuli kymmenen vuoden tauko. Hän ajeli vain satunnaisesti mummolassa käydessään jollain Vilheriinan varsoista. Johanna Herlevi mietti aikanaan myös Mökin Piinan ostamista, mutta lopulta valinta oli aika luonteva.
– Piina on itse asiassa jo kotiutunut ja on nyt astutettu. Poika ja Piina eivät samalla tallilla olleet, vaikkakin muutaman ravireissun tuossa keväällä samassa kyydissä tekivätkin. Olin jo tosiaan pitkään haaveillut, että hankkisin itselleni yhden Vilheriinan varsoista. Mökin Poikaa en edes osannut ensin ajatellakaan kunnes Venni Kuusniemi sitä yllättäen vuoden vaihteessa tarjosi. Pappa rohkaisi tarttumaan tilaisuuteen ja melkeinpä samalta istumalta päätöksen teinkin. Enkä hetkeäkään ole katunut.

Poika vei sydämen

Poika on vienyt uuden omistajan sydämen, sillä Herlevi vakuuttaa, ettei Mökin Pojasta aio luopua.
– Kilpailutan sitä niin kauan kuin menoa tuntuu riittävän ja sitten Poika pääsee eläkepäivistä nauttimaan. Lähivuosina ostan melko  varmasti suomenhevosravurinalun, pohtii onnellinen hevosenomistaja.
Mökin Poika ei ollut Herleville kovin tuttu tapaus.
– Tietysti pikkuvarsana tuli Pojan kanssa touhuttua, mutta myöhemmin vain television tai ravikatsomon kautta. Kyllähän se alussa jännitti, että miten yhteistyö lähtee käyntiin. Mutta Poika osoittautui olevan ihmisrakas ja mukava käsiteltävä kuten muutkin papan käsistä lähteneet varsat. Rauhallinen käytökseltään, mutta ei todellakaan mikään perässä vedettävä. Poikahan oli aiemmin Ahti Antti-Roikolla reenissä ja hienoa työtä Ahti hevosen kanssa tekikin. Häneltä  olen tarvittaessa saanut neuvoja.
Johanna Herlevi iloitsee siitä, että talli, missä Poika on, sijaitsee sopivasti kodin ja työpaikan välillä. Tie tallille treenipäivinä käy suoraan työpaikalta.
– Valoisaan aikaan ei onneksi ole aikataulun kanssa ongelmia eivätkä työt kovinkaan paljoa häiritse harrastusta. Toisin oli talvella, jolloin töihin piti lähteä jo ennen kukonlaulua, jotta ehti lenkittämään Pojan ennen pimeän tuloa.
Herlevin ruuna on hyvässä hoidossa Anu Eskolan  tallilla, joten ihan joka päivä omistaja ei tallille poikkea. Herlevi satsaa liikuttelun lisäksi hevosen täysvaltaiseen hyvinvointiin.
– Minulle on tärkeää, että Poika viihtyy ja on hyvällä tuulella. Tekemisen täytyy olla kivaa – se on kaiken lähtökohta ja merkitys vain korostuu kun kyseessä on jo hieman iäkkäämpi hevonen. Huippu-urheilijasta kun on kyse, on tietysti kropankin oltava kunnossa. Jalkoja hoidan säännöllisesti, ja lenkkien jälkeen venytellään. Nykäsen Jorman hierontakäsittelytkin ovat tehneet Pojalle hyvää.
Ja ne traktorikisatkin saivat nyt jäädä ihan kokonaan.
– Luonto hoiti asian puolestani. Meille tulee loppukesästä perheenlisäystä ja senpä vuoksi traktorikisat jäävät ainakin tänä kesänä ajamatta. Aikaa on Pojan kanssa touhuamiseen riittänyt hyvin ja ainakin toistaiseksi olen kyennyt treenaamaan ja kilpailuttamaan Poikaa kasvavasta mahasta huolimatta. Kuten edellisvuonna, pääsee Poika tänäkin vuonna muutaman kuukauden kesälomalle tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta syksymmällä aloitetaan taas työn touhu.
Tiina Ruotsala

......................................................................................

Viimeiset sokeripalat

Suuri hevoskuiskaaja käväisi Suomessa ja ilmoitti mediassa, ettei hevoselle saa antaa makupaloja kädestä. Kun tarjosin tammalle leipää, minua opastettiin, ettei tuo sovi alkuunkaan.
Vastasin, että suomalainen, jonka yhteinen taival hevosen kanssa on laskettavissa tuhansissa vuosissa, on aina tarjonnut hevoselleen leipää tai muuta makupalaa – ja niin tarjoaa jatkossakin. Me ymmärrämme ja arvostamme hevostamme, osaamme myös kouluttaa varsan erinomaisen toimivaksi kumppaniksi.
Tässäpä keskipohjalainen tarina suomalaisesta, suomenhevosesta ja makupaloista.
Sauli Korpimo kirjoitti Helsingin Sanomissa 7.10. 2001 Pekka-nimisestä suomenhevosesta, joka joutui lähtemään sotaan Vetelin Heikkilän kylältä.
“Vainion hevonen tunnettiin Vetelissä monessa kylässä, sillä se oli pitäjän liki ainoa valakka; melkein valkoinen, pieni ja ystävällinen. Sodan syttyessä Pekka oli jo vanha, eikä sitä viety rintamalle, mutta taistelujen pitkittyessä vanhatkin kelpasivat.
Kotiväki ja naapurienkin emännät itkeskelivät sen lähtöä; noin vanha ja vielä joutuu sotaan, ei se jaksa, sinne se kuolee.
Mutta Pekka palasi. Sota oli päättynyt jo viikkoja sitten, kun Kokkolasta soitettiin, että Pekan saa hakea asemalta. Sana levisi heti. Iltapäivällä hevosta ja sen noutajaa alettiin odottaa. Innokkaimmat seisoskelivat Vainion tallin edessä ja tievarsitaloista vilkuiltiin ehtimiseen Kokkolan suuntaan. Mahtaako Pekka jaksaa kävellä? Matkaa oli sentään 60 kilometriä.
Jaksoi Pekka. Se laahusti kotiin päin turpa melkein maata viistäen. Valakka oli kurjassa kunnossa. Jokainen kylkiluukin erottui selvästi. Lautaseen leikattu tunnusnumero näytti pahalta.
Kun kyläaukea avautui mutkan takaa, hevonen havahtui. Se nosti päänsä pystyyn, päästi pitkän hirnunnan ja lähti juoksuun. Pekka juoksi loppumatkan niin kovaa, ettei mies pysynyt pyörällä perässä. Se hirnui koko ajan ja juoksi suoraan talliinsa.
 “ Kyllä se tunsi”, sanoivat hiljaisiksi menneet kylän miehet. Naiset pyyhkivät silmiään. Vainion pihalla Bertta itki ääneen, haki lapsille säästämänsä viimeiset sokeripalat ja syötti ne hevoselle.”

Hyvää hevoskesää!
Tiina Ruotsala
tiina.ruotsala@kpk.fi

...................................................................................